Nelivuotiaan kielikylpy

Olemme asuneet pian kaksi kuukautta Amerikan Yhdysvalloissa. Siitä ajasta nelivuotiaamme on käynyt reilun kuukauden kolme tuntia päivässä esikoulua. Vapaa-ajalla hän on leikkinyt naapuruston englantia puhuvien lasten kanssa koiraa, piilosta, hippaa, hirviötä ja mikä nyt taipuu toimintaan, jossa ei tarvita paljon sanoja. 

Legoleikit ja palapelit taipuvat yhteiseen leikkiin ilman yhteistä puhuttua kieltäkin

Lapsilla on uskomaton kyky leikkiä keskenään ilman yhteistä puhuttua kieltä. He ovat luovia ja kuopuksemme keho taipuu entistäkin taitavammin jäljittelemään erilaisia eläimiä. Koulukaveritkin ihailevat T-rexin käsiä ja lönköttelyä tai pientä suloista koiranpentua. Naapurin kolmivuotiaan tytön kanssa kommunikoidaan ilmeillä ja eleillä kuin vuosikymmeniä keskenään elänyt pariskunta.

Yritimme ennen lähtöä valmistaa kuopusta opettamalla hänelle muutamia sanoja tilanteissa, kuten bye bye, hello, love you, thank you (moi, hei, rakastan sinua, kiitos). En jaksanut stressata turhaa, koska tiesin ympäristön tekevän taikansa kielellisen kehityksen herkkyyskaudessa sopivasti olevalle lapselle. Siispä viimeisen viikon aikana olen löytänyt itseni tilanteista, jossa nelivuotias upottaa lauseen keskelle englanninkielisiä sanoja luonnollisesti "Veikka meni upstairs", "leikitään hide and seek", "Ne ei voi leikkiä, kun niillä on dinner" jne. Ja kun poikani sanoi ensimmäisen lauseen englanniksi, kapsahdin pienen miehen kaulaan: "Is this good mom?". YES! YES! YES!

Ja sitten muistan. Näinhän se meni esikoisenkin kanssa. Ensin he ymmärtävät, sitten alkavat käyttää sanoja sanavaraston kasvaessa sekaisin äidinkielen kanssa ja muutaman kuukauden päästä he ovat suloisia jenkkiaksentilla puhuvia lapsia. Sitten tulee uusi vaihe: Miten pitää yllä suomenkieltä? Ja nyt tiedän, etten aio murehtia sitä.

Play doghta ymmärtää kaikki

Esikoisemme unohti suomen kielen täysin aikanaan täällä asuessamme ja puhui upeaa jenkkiaksenttia kun palasimme kotimaahan. Suomiystävillä oli hetki rankkaa, kun he huutivat englantia suoltavalle eskarilaiselle hitaasti artikuloiden: PUHU SUOMEA! Ja pian se Suomikin sieltä löytyi. Samoin meni takaisin opettelu: Ymmärsi enemmän kuin puhui, jotkut sanat oli vielä englantia ja lopulta englanti häipyi puheesta. Mutta elokuvat haluttiin katsoa englanniksi ja kirjat lukea aikanaan englanniksi myös. Eskarin pihalla esikoisemme tulkkasi sujuvasti puolalaisäidin ja päiväkodin hoitajien välisen keskustelun muina miehinä. Kieli nousi esiin aina tarvittaessa ja sitten taas muutaman vuoden päästä englantiin muuttaessamme käyttökieleksi.

Ymmärrän hyvin niiden ulkosuomalaisten pohdinnat, jotka asuvat pidempään ulkomailla tai pysyvästi. Suomivisiitit nousevat arvoon arvaamattomaan ja vaikka lapset eivät vastaisi äidille takaisin suomeksi, he kyllä ymmärtävät. Sekin on tärkeä taito. Ymmärtää maailman yhtä vaikeiten opittavaa kieltä. Tsemppiä kaikille kaksikielisille perheille tuhat kiloa tämän aiheen äärellä!

Pienen miehen rohkeus mennä naapuriin on kasvanut käsi kädessä kielen kehityksen kanssa. On hienoa seurata, miten leikit muuttuvat englantia opittaessa. Psykologian opettaja minussa on kuin tutkimuslaboratoriossa ja nauttii joka hetkestä. Toisten lasten läsnäolo ja reagointi on todella motivoiva kannustin oppimiselle: You did it! Wow! -huudot luokassa ja kotipihassa hellivät myös äidin sydäntä. "Hän osaa jo englantia, hän karjui englanniksi roaaar!" antavat luokkakaverit palautetta pihamaalla suomipojalle. Äitiä katsoo naaman leveydeltä hymyilevä pieni mies. 

Tänään olen kiitollinen 

lasten ilmiömäisestä kyvystä oppia uutta.

Olen kiitollinen iloisesta virneestä pikkumiehen kasvoilla 

tämänkin muutoksen keskellä ja siitä, että saan olla tässä rinnalla.