"Emme mene tänään ulos, koska on niin kylmä", sanoi opettaja, kun vein nelivuotiaani tänään täällä Princetonissa eskariin pakkaslukeman ollessa huimat -3 celsius -astetta. Yritin pitää naaman peruslukemilla siinä onnistumatta. Opettajakin naurahti ymmärtäessään, miksi olin huvittunut. Yritin korjata mahdollisesti loukkaavaa ensireaktiotani sanomalla: "Onpa söpöä".
Opettaja kertoi, että oli kävellyt kouluun ilman hattua ja tuuli oli ollut niin kova, että pää tuntui jäätyvän. Niin. Huokaisin ja tajusin kaipaavani Riihimäen junailijankadun päiväkodin arjen sankareita. Joka kelillä lapset viedään ulos ja aikuisillakin on hyvät varusteet. Mietin puketumisasiaa jo tiistaina ollessani koululla auttavana vanhempana. Pihalle lapsia pukiessamme kyselin useammalta: Missä on piposi? Entä hanskat? Onko nämä sinun ulkohoususi? Kai niiden alla on kalsarit tai sukkikset? Ei. Pienet nelivuotiaat katsoivat minua hölmistyneenä: Tietenkin menen ulos trikoissani: ne peittävät polveni hyvin, jos kaadun. Kyllä. Näin tekevät.
 |
| Joulukuussa hiekkalaatikon hiekka on vielä täysin kaivuukelpoista. |
Menemme vielä koulun päätyttyä klo 11.30 vähäksi aikaa leikkimään läheiseen puistoon auringon paistaessa kirkkaasti. Haluan lapseni olevan tänäänkin hetken ulkona, vaikka viima on kova. Puistossa ei ole ketään muita. Lapsellani on päässään vuorellinen lämmin hattu. Päällän hänellä on toppatakki, jonka alla on kerroksittain paitoja ja pitkät alushousut, joiden päällä vielä vuorelliset farkut. Hän leikkii ketterästi hiekkalaatikolla ja kaivaa kuoppia koiran aarteille. Minä olen koira, joka hakee keppiä isännän heitellessä sitä ympäri puiston nurmikkoa.
Toppahousut ostin ja laitoin yksi päivä kouluun mukaan. Hakiessani lastani kirpeästä ulkoilmasta koulun pihalta, eivät housut olleet jalassa. Kysyessäni opettajalta missä housut ovat, hän naurahti ja sanoi, ettei lapseni halunnut laittaa niitä jalkaan. Aha. Täällä ei aikuiset määrääkään mitä lapsilla on päällä?
Mieleeni tulvivat muistot Englannissa asumisen ajoilta. Kahvilassa vastasyntyneelläni oli suomalaisittain normaalisti päällä. Ohut pipo ja kokopuku collegea keväällä. Voisin sulkea vielä lämpimän pussukan kun lähtisimme ulos. Toistuvasti sain huomautuksia siitä, että tukahdutan pienokaiseni. Ehkä täkäläiset vain ajattelevat lapsille tulevan liian kuuma kaikissa touhuissaan? Mietin myös Oxfordin joulukadunavajaisissa isän harteilla ollutta yksivuotiasta. Kesäremmarit jalassa kahden asteen kirpeässä illassa ilman sukkia, käsineitä ja hattua. Kylmyyden kokemus ja käsitys on varmaan kovin suhteellista?
Kylmästä huolimatta teen pienen kävelyn itsekin kauniissa aurinkoisessa säässä pipo päässä vastaantulijoista poiketen. Kaipaan Suomeen jättämääni lämpimämpää takkia. Ihastelen Princetonin katujen jouluista tunnelmaa ja kirkasta aurinkoa. Taidan ottaa joku päivä kuvia näistä upeista taloista kransseinen ja näyttää teille, miltä täällä katukuva ja kahvilat näyttävät ennen joulua. Nyt alan valmistautua ulos kuopukseni kanssa jo toistamiseen. Hassuja me suomalaiset.
Tänään olen kiitollinen kirpeästä ja aurinkoisesta Princetonista.
Siitä, että poikani opettajat ajattelivat lasten poskia ja päitä viiman ollessa oikeastikin kova.
Kaikilla kun ei vain ole hattuja tai käsineitä mukana.
Olen kiitollinen suomalaisista korkealaatuisista ulkoiluvarusteista ja siitä,
että löysin pojalleni toppahousut täältäkin loppujen lopuksi.
Kiitos kirpeistä lapsuuden muistoista koulumatkalta, jolloin ripset jäätyivät valkoisiksi ja kaulaliinakin sai valkoisen peitteen suuni edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti