torstai 29. kesäkuuta 2017

Mitä muutit minussa

Jetlag ja ystävien tapaamiset ovat nostaneet pintaan ajatuksia siitä, miten jenkkivuosi vaikutti minuun ja tapaani olla. On se vaan jännä, miten hetken irtiotto Suomen arjesta voi antaa voimavaroja muutokselle. 

1. Ruoka & minä

En ole ennen kummemmin pitänyt ruoanlaitosta enkä pitänyt itseäni hyvänä ruoanlaittajana, leipojana kyllä. En myöskään ole nauttinut ruokakaupassa käynnissä työn ja lapsiperheen arjessa. Kauppaan on menty nokka tuhisten ja viimetipassa juuri ennenkuin nuorinkin lapsi pitäisi vielä töiden jälkeen ehtiä hakemaan hoidosta kun miehellä sattuu olemaan se pidempi päivä töissä tai ulkomailla.

Mutta kas kummaa. Kun on enemmän aikaa, opin nauttimaan kaupassa käynnistä, opettelin tekemään uusia ruokia ja muutin omia ruokailutottumuksiani. Teinpä jopa detoxingin ruokaraaka-aineilla ja perheeni söi innolla ja kiitoksella äidin laittamaa ruokaa. Koska käytin usein Pioneer womanin ohjeita, kuulin hellan ääressä hämmentäessäni helliä kommentteja perheeltäni: "Siellä se meidän pioneer woman taas kokkaa". Ruokahetkistä yhdessä tuli entistä merkittävämpiä ja rennompia. 

Aiempien muutaman perusruoan lisäksi en innostunut ainoastaan kokkaamaan uusia erilaisia ruokia, vaan myös kiinnittämään huomiota siihen, mitä jääkapissamme on ja mitä syömme. Edelleenkään en saanut muuta perhettä innostumaan lehtikaalista, pirtelövalikoimastani tai salaateista, mutta itse ainakin nautin niistä ja puhtaista raaka-aineista tehdyistä ruoista nyt todella paljon ja oloni on parempi. Jopa kuopuksen kanssa kaupassa käynnistä yhdessä tuli mukavaa sen sijaan, että Suomessa aina pakenin kauppaan mieluummin yksin, tehokkaasti.


2. Sali & minä

 Olen aina ollut positiivinen urheilulle ja nautin aina liikunnasta koulussa. Työni ohella olen vetänyt pilatesta 9 vuotta, mutta monesta yrityksestä huolimatta salitreenit eivät ole olleet minun juttu - Ameriikan vuoteeni asti. Liityin nettisivuja tutkittuani salille, jonka valitsin sen pilatestarjonnan ja kouluttautumisen vuoksi. En tajunnut silloin, että salin jäsenyyteen kuuluva hoitajan tapaaminen 12 viikon välein ja maksuton personal trainerin tapaaminen 6 viikon välein aihetutaisi sen, että minua puraisisi kunnon salikärpänen.


Ameriikan vuosi laski rasvaprosenttiani 5%:lla, lihasmassani nousi 5 kilolla ja lonkka- ja olkapäävammani eivät ole vihoitelleet (kop kop) pitkään aikaan. Uskon tämän johtuvan 2-3 kerran viikossa tavakseni tulleesta salitreenaamisesta. En halua näyttää kuulantyöntäjältä, mutta halusin kokeilla, pystynkö tulemaan tiivimmäksi ja palaamaan synnytystä edeltäviin kiloihini. Ja pystyin. Vähän allekin. 

En usko, että olisin pystynyt tähän töissä käynnin ohella Suomessa. Olen hyvin työorientoitunut ja kaiken muun ajan yritän antaa Suomessa perheelle ja vähän vielä ystäville ja puolisollekin. Mutta nyt opin ottamaan aikaa itselle. Mikä klisee! Älä pelästy kuitenkaan: En tatuoinut mitään, kuten sanaa Vapaus tms ,takapuoleeni tai muuallekaan. Lisääntyneet voimavarat vain antoivat mahdollisuuden tällekin muutokselle. Se oli myös minun omaa aikaani Amerikassa, koska muuten olimme yhdessä puolisoni kanssa ennen lähtöä päättäneet, että on minun vuoroni ottaa vastuuta lapsista, kodista ja arjen askareista, jotka Suomessa jaamme 50-50. Näin pidin päänikin kasassa ulkomailla. 

3. Marmatus & minä

Enää en valita 
  • Riihimäen ruuhkissa, joissa niissä muutamassa liikennevalossa edessäni on ehkä yksi tai kaksi autoa ja pääsen puanisten vaihduttua vihreäksi jo liikennevaloista ohi. 
  • veronmaksusta siksi, että meillä on hyvät tiet, julkinen liikenne, laadukas koulutusjärjestelmä ja terveydenhuollon hyvä hintalaatu-suhde sekä alhaiset kiinteistöverot (vrt. Princetonissa maksaisin n. 40-60 000e vuodessa). Autoni ei hajoa ajaessani renkaan syvään kuoppaan, jota en näe sateen muodostettua lammikon ja vr:n junat ovat luksusta.
  • vakuutusmaksuista, sillä Yhdysvalloissa maksaisin perheellisenä joka kuukausi sen, mitä maksan Suomessa vuodessa. 
  • Kodistani, sillä vaikka vuokralla asumisessa on puolensa, on ihanaa nukkua omassa vuoteessa, imuroida imurilla, joka imee, voida tehdä päätöksiä asumiseen liityvistä asioistaan hetkessä ja laittaa sauna lämpiämään omassa kodissa.
Mutta saatan valittaa Suomen
  • säästä 
  • pimeydestä
  • päiväkotien ulkoilupolitiikasta
  • kahviloiden ja kauppojen aikaisesta sulkeutumisesta
  • tyhjistä ravintoloista ja ravintolatarjonnasta Riihimäellä
Home sweet home

Myönnän, että paluu saattaa muuttaa kaiken tämän. Psykologian opettaja minussa tietää, että mikään muu ei ole niin pysyvää, kuin muutos. Ja oppilaani varmaan muistavat minun hokemani: muutos on aina stressi. Vaikka stressipisteet varmasti olivat muutoksessa koholla, koen muutoksen olleen positiivista ja vahvistavaa. Suosittelen irtiottoa mahdollisuuden tullen jokaiselle vilpittömästi. Vaikka muutos voi jännittää, on omalla asenteellamme ja valinnoillamme iso merkitys. En todellakaan kadu lähtöämme ulkomaille, mutta myönnän, että oman kodin keittiöön astuminen aamuauringossa tai aamiainen puutarhapergolassani ei ole koskaan ennen tuntunut näin hyvältä. 

Tänään olen kiitollinen auringonsäteistä oman kodin pinnoilla. Niistä voimavaroista, joita kulunut vuosi antoi mahdollistaen monta hyvää muutosta. Olen kiitollinen siitä perspektiivistä, jolla voin kokemusteni kautta tarkastella Suomen politiikkaa, yhteiskuntaa sekä omaa työtäni opetus- ja koulutusalalla. Pihallani kirmaavista tutuista rakkaista lapsista ja lähellä olevista rakkaista ystävistä. Kiitos, että saimme rohkeuden lähteä ja olemme kaikki yhdessä tällä puolen, kotona.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Viimeisistä päivistä ennen paluumuuttoa.

Pakkauksen lomassa voi nauttia helteestä
Öiden määrän paluumuuttoomme voi laskea jo yhden käden sormilla. Hätkähdin siihen, kun viisivuotiaani teki sen tänään ruokapöydässä englanniksi ja suomeksi. Hän puhuu entistä useammin minulle englanniksi. Itse asiassa harvemmin enää suomeksi. Jos olisimme jäämässä tänne, vaatisin häntä puhumaan kotona Suomea, mutta nyt nautin hänen uudesta taidostaan. Neuvottelimme tänään englanniksi mm. siitä, mitä leluja vielä lopuista jäljellä olevista lahjoitamme eteenpäin ja mitä yritämme saada mahtumaan matkalaukkuihin mukaan. 

Aamupalan syötyäni pakkasin ja kuljetin rakkaalle naapurin ystävälleni kassissa sisustustavaroita, pyyhkeitä ja vodkaa. Mikä hassu yhdistelmä, mietin pimpottaessani todella tutuksi tullutta ovikelloa. Taloomme ei saa jäädä mitään, mitä sinne on kertynyt viime syyskuun alun jälkeen. Toiseen suuntaan hyvälle ystävälle samalla kadulla vien kapteeni -Jake päiväpeittoa ja lakanoita, jotka olisivat Suomen sängyssä liian pienet kuopukselle kuitenkin. Illalla vien keittiöstä kuivaruokia kolmannelle ystävälle ja annan vielä lelukassin neljännelle. Lähtö tuntuu jokaisen kassillisen myötä konkreettisemmalta ja haikeammalta yhtä aikaa. Kodin riisumiselta, mutta myös toisenlaiselta riisumiselta. On kirpeän karvaista irrottautua luoduista ihmissuhteista, joista on tullut läheisiä, mutkattomia ja aitoja. 

Lukiolaisemme kirjoittaa finalsejaan, eli loppukokeitaan, lukion vielä pyöriessä viimeisiä päiviä. Jokaisena aamuna koulussa toisten kanssa ääneen lausuttu lippuvala koulussa jää huomenna hänen osaltaan historiaan. Suomessa ei lippuvaloja peruskoulussa tai lukiossakaan vannota. Koepäivien jälkeen voi jatkaa kaveriporukan
Yliopistokampuksella kelpaa luiolaistenkin leikkiä
kanssa iltapäivää käymällä syömässä kaupungilla ja pelaamalla "Man hunt"  -peliä yliopiston kampuksella, jossa etsitään kaveriporukan jäseniä juosten piiloissa ja viestitellen kännyköillä. Parin tunnin juoksu tekee lukurumban jälkeen hyvää.

Viisivuotiaamme käy viimeisillä playdateillaan, jonne pääsee mm. mustalla makealla kaksiovisella autolla kaverin isän kyydissä. Niiden aikana voi päästä myös jätskirekalle sen jälkeen, kun on käynyt ystävän isovanhempien suljetun yhteisön uima-altaalla pulikoimassa. Kun nämä pienet vieraat eivät voi enää leikkiä meidän luona pakatuilla ja poislahjoitetuilla leluilla, siirtyy leikki ulos tikkujen ja kivien ääreen, yläkerran tyhjään huoneeseen syntyy koulu tai sohvatyynyistä rakennetaan majoja.

Viimeisinä iltoina olemme pakkailun lomassa mm. käyneet vielä lempipaikoissamme syömässä tai kävelyllä, istuneet ystävien kanssa iltaa lämpimässä takakuistilla tyhjentäen ruoka- ja viinivarastojamme. Olemme käyneet naapurikaupungissa Philadelphiassa minilomalla katsomassa U2 Joshua Tree kiertuetta, vierailleet kirjaston lapsille järjestämässä dinoillassa ja tehneet sademetsältä tuntuvassa ilmassa HIITti -treenejä. Dinoillan jättimäisen T-rexin pyöriessä ihailevien lasten edessä katselin ihmisten määrää torilla. Vielä myöhemmin pimeän tultua tämän toriaukean puiden valot syttyisivät ja täällä olisi ilmaiskonsertti iltalämpimässä. Huomenna samaisella aukealla olisi perheiden pizzailta ja viereisessä puistossa Lululemonin ja punttisalini järjestämä ulkoilmatapahtuma. Ei ehkä Riihimäellä sitten ihan samanmoista ole. Vaikka siellä graniitin aukio onkin. Ja tapahtumia.

Kivoja paikkoja syödä riittää ja ne ovat auki pitkään iltaisin
Mietin, miten lapsillekin tämä lähtö on haastavaa, ei vain meille aikuisille.  Monessa kohtaa iskee haikeus, arkistenkin järjestelyjen keskellä. Kun me aikuiset järjestämme auton myymistä, pankkitilien, vakuutusten ja puhelinliittymien lopettamisia, lapset jättävät omia jäähyväisiään. Takapenkillä viedessäni kuopuksen leikkikaveria takaisin kotiin kuulen lasten puhuvan siitä, millaista on, kun ystävä muuttaa pois toiseen maahan. Yksi teema on etäisyys ja pitkä matka. Toinen on ikävä. Onneksi keskustelulla on tavallaan onnellinen loppu: Toinen ystävistä haluaa nimittäin tulla isona Hulkiksi. Sitten hän voi isona vihreänä miehenä vain hyppiä takaisin ystävänsä luo toiseen maahan. Kun hän on takaisin ystävänsä luona, hän voi palautua ihmiseksi. Sitten ystävä tunnistaa hänet ja he voivat halata kuten aina ennenkin ja leikkiä taas yhdessä.
    
Tänään olen kiitollinen siitä, että saimme auton myytyä, 
vaikka sitä ehti vielä joku kolhia ennen lähtöämme.
Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ottavat vastaan käytettyä tavaraa jopa täällä, 
missä kaatopaikalle menee 55% talousjätteestä (vrt. Ruotsi 1%). 
Olen kiitollinen lapsistani, jotka muuttavat mielellään Suomeen, 
vaikka lähtö täältä ei ole heillekään helppo ja yksinkertainen asia.
 Siitäkin iloitsen, että sain vielä mieheni kanssa 24h:n miniloman kaksin 
kaiken muuttohässäkän ja järjestelyjen keskellä. Kiitän ihanasta lastenvahdista.
Kiitän joka ikisestä vieraasta, jotka ovat vieneet kirjoja, vaatteita, kenkiä tms. 
sekavaa tavaraa meiltä Suomeen mennessään ja siitä, että pian tämä pakkaaminen on ohi ja purkaminen, oman kodin laitto saa taas alkaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Princetonin älymystön vuosittainen hullutteluhetki

Lähde: AAof PU
Vuosittainen Princetonin yliopiston opiskelijoiden tapaaminen -  Princeton University Alumni reunion -  kerää vuosittain kesäkuisena viikonloppuna tänne yli 20 000 vanhaa opiskelijaa yhteen juhlimaan tätä mieletöntä yhteisöä ja sen aikaansaannoksia. Suomalaisen yliopiston käyneenä ja teologisen, opettajakoulutuslaitoksen ja psykologisen tiedekunnan laitoksia kolunneena tämän tapahtuman kokeminen ja näkeminen on jotain, jota on vaikea sanoin kuvata, mutta yritän kuitenkin. Toki nykyaikana kuviakin katsomalla voi saada hyvän idean (Instagram).

Kuvittele 36 tuntia, joiden aikana kesäinen kaupunki täyttyy koulutetuista ihmisistä, jotka ikäänkuin tuntuvat menettävän ison osan turhasta teennäisyydestä. Jokainen vuosikurssi pukeutuu omaan  mustaoranssiin bleiseriin tai takkiin, jotka tuntuvat kilpailevan rumuuspalkinnoista tai ainakin korniuspalkinnoista. Muu kaupunki seuraa mustaoranssia pukeutumista ja lapset kulkevat koko viikonlopun tiikerinkorvat ja hännät seuranaan, ihan kuin se olisi täysin normaalia. Ilmapallot ovat tänä vuonna oransseja, joita koristaa yliopiston maskotin, tiikerin, musta tassun jälki.

Lauantain päämarssi kestää 3 tuntia, klo 14-17, jonka aikana kaikki vuosikurssit kävelevät kauniin ja mahtipontisen kampuksen läpi yliopiston ja kaupungin erinäisten marssiorkesterien siivittämänä. 
Vanhin alumni, vuoden 37 kurssilta kävelee ensimmäisenä. Osaa alumneista kuljetetaan golf -kärryillä ja vaikuttavimmat ajavat omilla buickeillaan vilkutellen ikkunasta. Lapset ja lapsenlapset ovat kulkueessa mukana ylpeinä tästä yhteisöstä. Kaupunkilaiset, minä suomalainen irtolainen mukaanlukien, pukeudumme mustiin ja oransseihin ja kannamme rinnassamme tänä vuonna beat Harvard ja beat Yale rintanappeja, sillä kolmen Yhdysvaltojen kärkiyliopiston, Ivy leaguen, kesken Princeton on tänä vuonna kärjessä.



Kuulen yliopisto-oppaan kertovan, että Princetonin alumnit lahjoittavat vuosittain eniten USA:ssa omalle yliopistolleen ja summa on biljoonia. Pyörittelen päätäni. Ja samaan hengenvetoon otan ilmaisen vesipullon pöydältä keskellä kuumaa päivää, kun nuori opiskelija tekee lapseni käteen oranssia tiikerintassutatuointia. En pane pahakseni. Olenhan tämän kampuksen kauneudesta ja tapahtumista nauttinut itsekin koko vuoden orkesterin esityksiä ja luentoja myöten.
Ei tämä tapahtuma ihan hepponenkaan ole. Päivien aikana on tapahtumia, luentoja ja palkintojen sekä tunnustusten jakoja. Luentoja on mm. osakkeenomistajille, työelämän ja arjen tasapainottamisesta sekä sosiaalisen median vaikutuksista. Palkintoja jaetaan parhaiten itseään markkinoineelle vuosikurssille ja vuosikurssien logotkin ovat näkemisen arvoisia. Vaikka kaikesta näkee, että rahaa on ja sitä käytetään, en voi mitään sille, että nautin tästä tapahtumasta, jossa olen elämäni toista kertaa. Sydäntäni lämmittää nähdä kovan luokan lakimiehet ja neurokirurgit sekä professorit 80-luvun vaatteissa rentoina otsapantoineen ja rumine bleisereineen. 

Helsingin yliopistokin on lähettänyt minulle alumnikirjeen, mutta koska yhteiskuntamme yliopistotoiminta rakentuu toisella tavalla ja maksamme sitä koko ajan verotuksessamme, mietin menetämmekö yhteisöllisyyden tunteen osittain siksi? Kuka Suomessa on ylpeä siitä yliopistosta, jossa on valmistunut tai viettäisi vuosittain viikonlopun hehkuttaen omaa yliopistoaan ja vuosikurssiaan? 20 vuoden jälkeisiin tapaamisiinkin saadaan vain hikisesti väkeä. Miksi?

Tunnelmia paraatin varrelta
Mietin näitä tapahtuman viimeisenä iltana, kun suuntaamme jalkapallokentän laidalle - Niin tietenkin yliopistolla on oma amerikkalainen jalkapallokenttä. Miksei olisi? Orkesteri soittaa Walt Disneyn eri elokuvien sävelmiä ja väkeä on tekonurmella tuhatpäin, kun saavumme etsimään omaa paikkaamme Pirates of the Caribbeanin soidessa taustalla. Olemme tulleet ihastelemaan päätöstapahtuman ilotulituksia, sillä muistamme viime kerrasta niiden olevan suomalaisen asteikolla jenkkiöverit. Amerikkalaiset naapurimme eivät lähde mukaan, koska 4th of Julyn ilotulitukset on kuulemma vielä edessä ja yleensä paremmat. 

Ennen ilotulitusta kuulemme mikä vuosiluokka on lahjoittanut minkäkin kappaleen. Niin. Tulisimme kuulemaan 12 musiikkikappaletta mm. Star Wars ja back to the future-elokuvista ja ilotulitukset jatkuisivat kaikkien niiden ajan musiikin rytmissä. Enkä valehtele. Ilotulitus kestää noin puoli tuntia ja nautimme joka hetkestä. Takanamme istuvat vuosikurssin 1977, oman syntymävuoteni, edustajia bleisereistä päätellen. Tajuan lastenlasten hehkuttaessa vuosikurssin kappalevalintaa, että tämä tapahtuma on sukupolvien yhteinen. Isä ja äidit, lapset ja lapsenlapset viettämässä kesäistä viikonloppua kasvattaen nuorisoaan samaan järjestelmään. Vaikuttavaa. 

Pimeydestä johtuen en saa järkyttävistä bleisereistä kuvaa, mutta ennenkuin ilotulitus alkaa lepään mieheni kainalossa Princetonin tekonurmella katsoen taivasta. Näemme kuun ja tähdet. Näemme Venuksen tähden alapuolella ja mietimme, ettemme varmaan ikinä ole kesällä voineet nähdä tähtiä näin makoillen. Kesällä kun Suomessa on valoisaa pitkin yötä ja lumessa emme talvisin makoile taivasalla. Kun ilotulitus alkaa, kuopuksemme ja teinimme kasvoilla paistaa hymy ja kehossa näkyy musiikin tahti. Vaikka tämä vuosi on heille ollut varmasti tiukin puristus, voi tämä ilta olla heille pieni palkinto, jollaista he eivät Suomessa ikinä tulisi kokemaan.

Tänään olen kiitollinen koulutusjärjestelmistä ympäri maailman. Erityisen kiitollinen olen tehokkaasta suomalaisesta koulutuspolusta ja verovaroin (sekä vähän varmaan lainavaroinkin) rahoitetusta mahdollisuudesta saada yliopistotutkinto perheen taustasta ja taloustilanteesta huolimatta. Olen kiitollinen taas kerran näkemästäni ja kokemastani, joka absurdiudessaankin saa minut punnitsemaan kulttuurien erilaisuuksia. Kiitos pienestä tiikerinhännästä ja korvista, joiden kantaja jaksoi potkulautailla pitkin tapahtumaa ja pysyä hereillä ilotulitusten loppuun saakka.

Pikkutiikerini Princetonin lippis, paita ja häntä päällään.

The Alumni Association of Princeton University works to connect Princeton alumni with the University and each other in mutually beneficial ways. The Alumni Association of Nassau Hall was founded in 1826 "to promote the interests of the College and the friendly intercourse of its graduates."

Lähde: Alumniyhdistyksen nettisivut

Katso lisää tunnelmakuvia sosiaalisesta mediasta
#PrincetonReunions Storify
Facebook photo gallery, Thursday
Facebook photo gallery, Friday
Facebook photo gallery, Saturday
Alumni Association on Instagram


maanantai 22. toukokuuta 2017

Kotirouvan perjantai

Ottaessani luomukaupan kärryjä salitreenin jäljiltä, ennenkuin haen kuopusta koulusta, näen itseni kaupan ikkunasta. Naurahdan ääneen kotirouvan virka-asulleni tajutessani, että minusta on kuoriutunut vuodessa varsinainen Princetonilainen housewife. En enää erotu joukosta. Olen yksi muista. Muistuttaakseni itseäni tästä kokonaisuudessaan, vastoinkäymisineenkin mahtavasta vuodesta, päätän kirjoittaa kotirouvan perjantaista päiväkirjan.

Kotirouva virka-asussaan
 Herään aamulla esikoisen ääniin keittiössä klo 7.15 ja ehdin toivottaa hänelle hyvää koulupäivää ennenkuin hän jo häviää. Itseäni jo vaaksan pidempi poikani lähtee polkemaan lukiolle shortseissaan ja t-paidassaan Princetonin kevääseen, kun päivälle on luvattu noin 30 astetta lämmintä.

 Alan laittaa aamupalaa pienimmälle. Pakkaan hänen R2D2-termoslaukkuunsa lounasta, sillä perjantai on yksi hänen 3 viikon päivästä tässä kuussa, kun hän saa jäädä kouluun kavereiden kanssa lounaalle. Puolentoista tunnin lisäaika maksaa 18 dollaria päivä, vaikka pakkaamme itse lounaan mukaan. Teimme sijoituksen tälle kuukaudelle, koska lounaan jälkeen lapset leikkivät pihalla melkein tunnin, ellei ole liian kuuma. Kuopus saa nauttia viimeisistä päivistä kavereiden kanssa vielä ennen Suomeen paluutamme ja kehittää jenkkiaksenttiaan huippuunsa.

Lähtiessämme koululle noin klo 8.15 palautan hammasharjaa vessaan ja huomaan, että pöntön vesi tulvii yli äyräiden. Pönttö ei vedä. Soitto vuokranantajalle, joka ei vastaa. Tekstiviestiä ja valokuvaa perään. Puen päälleni juoksutavarat ja otan mukaan iPodin, vesipullon ja kuulokkeet, jotta voin lähteä juoksemaan kanaalille koululle parkattuani. Lukitsen oven pohtien tulisivatkohan putkimiehet jo tänään. Autolle kävellessäni ja koululla tajuan, että keli on jo liian kuuma juoksuun. Kosteus ja lämpö on jännä yhdistelmä, johon suomalainen kehoni ei vielä ole tottunut.

Koululla jään hetkeksi juttelemaan muiden kotirouvien kanssa. Palaan autolleni noin klo 9 päättäen, että palaan kotiin hakemaan salikamat, sillä minun on kuitenkin mentävä pilatesoppia hakemaan ja samalla voisin jättää oven auki mahdollisille putkimiehille. Vuokranantaja soittaakin juuri sopivasti ja alkaa järjestämään putkimiestä paikalle. Kotona nappaan salirepun mukaan ja teen itselleni pikaisesti pirtelön, josta loput nappaan mukaan termosmukiin, missä se pysyy mukavasti kylmänä.

Salilla teen oman lihastreenin ja menen pilateskurssin tunnille, jossa saan opetusta foamrollerin
välinekäyttöön pilateksessa. Olen ihan liekeissä ja keskustelen tunnin jälkeen kouluttajan kanssa aiheesta lisää. Mesetän heti pilatesohjaajakaverille Suomeen ja vaihdamme ajatuksia aiheesta. En ehdi käydä suihkussa, koska jään suustani kiinni ihanien vanhempien rouvien kanssa, jotka ihastelevat legginsejäni. Miten kaikki ovatkaan täällä niin iloisia, ystävällisiä ja avoimia! Vaihdamme salaista tietoa parhaista urheiluvaateliikkeistä ja siitä, mikä on paras aika vierailla Suomessa ja  Helsingissä. Yksi rouvista kun on menossa Itä-meren risteilylle tulevana kesänä. Yhteisöllisyyden tuntu on vahva joka puolella: Koululla, salilla ja kotikadulla.

Köyhiä ritareita välipalaksi
Tekstiviesti vuokranantajalta vahvistaa, että putkimiehet ovat jo kotonamme. Suuntaan salilta luomukauppaan, sillä etsin tiettyä teetyyppiä ja haluan luomubanaaneja kotiin. Kauppakassi kainalossa etsin kärryjä ja tässä kohtaa näen itseni peilistä. Näen ensimmäistä kertaa itseni kuten mieheni luultavasti minulle aamuisin hymähtäessään. "Sitä ollaan taas virka-asussa liikenteessä". Tältä siis näytän ja nauran itselleni. Minulla on vartti aikaa ennen lapseni koulustahaun päättymistä klo 13. Kiirehdin kauppaan, jonka edessä hipsterinuorikko valitsee yrttejä ja vanhempi mies soittaa kitaraa nautiskellen luomuvirvoiketta. Otan hetkestä kuvan mieleeni.

Kuopuksen kanssa suuntaamme kotiin. Naapurin lapset tulevat hetkeksi leikkimään samaan aikaan kun kirjaan itselleni ylös pilateskoulutuksessa tänään oppimaani kääntäen sanoitusta suomenkielelle. Lapset etsivät takakuistille antamaani purkkiin perhosen toukkia. Chattaan whatsapissa ystävieni kanssa Suomeen ja soitan anopille, koska en ehtinyt vastata puheluun aiemmin. Imuroin alakerrassa ja laitan pyykkiä pyörimään. Tyhjennän astianpesukoneen ja täytän sen likaisilla astioilla. Kuopus keksii, että voisimme tehdä pannukakkuja välipalaksi, koska on perjantai. Päätän tehdä niiden sijaan köyhiä ritareita näivettyvästä pullapitkosta. Kuopus auttaa innoissaan. Lukiolainen saapuu kotiin parahiksi ritareille ja kertoo käyneensä kavereiden kanssa keskustassa koulun jälkeen jätskillä. Ihmettelemme lämmintä päivää ja sitä, miten jätskiä voi haluta kesällä syödä sisällä kun on oikein kuuma ulkona. Jäämme päivän kuumimmaksi hetkeksi syömään ritaritkin kuistin sijaan sisälle.

 Mieheni saapuu töistä pyöräiltyään kuumassa kevätsäässä ja istahdamme hetkeksi takakuistille jakamaan päivän kuulumisia. Päätämme lähteä illaksi koko perheellä keskustaan nauttimaan suomalaisittain kesäillasta. Emme käy suihkussa vieläkään, koska ilma on niin kostea ja kuuma, että suihkussa pitäisi kuitenkin käydä illalla. Menemme Julesiin pitsapaloille ja sieltä kävelemme Thomas sweetin kautta suihkulähteelle. Nuorimmainen taittaa matkaansa potkulaudallaan kypärä päässään taitavasti mutkitellen ihmisten lomassa, joita lempeä perjantai-ilta on tuonut massoittain Princetonin kauniiseen keskustaan. 

Perheilta suihkulähteellä lämpimässä
Suihkulähteellä kahlaamme kaikki ilman kenkiä vedessä, katsomme kauniita prom-juhlallisuuksiin pukeutuineita nuoria ottamassa kuvia itsestään ja huikeaa rullaluistelijaa, joka temppuilee rappusissa ja kaiteella. Suihkulähteessä kirmailee eri kansallisuuksista olevia lapsia alusvaatteisillaan ja me otamme kuvia muistaaksemme tämänkin kauniin ja ihanan illan. Palaamme autolle vihreän yliopistokampuksen läpi kävellen ja pysähdymme Princetonin 9/11 muistomerkille, jossa jokainen  tapaturmassa kuollut yliopistosta valmistunut opiskelija on kaiverrettu nimenä tähteen. 
Mietimme lukiolaisen kanssa, miltä tuntuu kulkeä näiden tähtien päältä kävellen luennolle.

Kotona aloitamme pienimmän kanssa iltatouhut ja vietämme vielä hänen nukahdettuaan iltaa olohuoneessa muiden kanssa Netflixiä katsellen. Useammin kuin kerran tuon päivän aikana olen pohtinut, kuinka ihanaa meillä on ollut. Kuinka hieno tällainen vuosi voi olla kaikkinensa. Kuinka pitkä matka kotiin onkaan monella tapaa tällaisten kokemusten jälkeen. Tarkeneekohan Suomessa pukeutua Princetonin kotirouvan virka-asuun muutenkin kuin pilatestunteja ohjaamaan lähtiessään?

Tänään olen kiitollinen siitä, että vessanpöntön voi saada niin nopeaan korjattua. Olen kiitollinen siitä, että saan kouluttautua paremmaksi pilatesohjaajaksi ja asua kauniissa kaupungissa, joka on jo toukokuussa lämmin. Olen kiitollinen niistä iloista, joita lapseni saavat täällä kokea ja verkostoista, joita mieheni luoda. Olen kiitollinen näistä soljuvista päivistä, joita ei tarvitse pinnistellä ja aika kuluu nopeaan, vaikka kotiinpalaajalle aika on pitkä. Olen kiitollinen pienistä sormista, jotka etsivät perhosen toukkia, ohjaavat taitavasti skootteria ja nauttivat antaumuksella pienestä kupista jäätelöä.
Olen kiitollinen tästä päivästä.


perjantai 12. toukokuuta 2017

Suomeen paluun lähestyessä

Muutaman viikon päästä palaamme mieheni kanssa neljättä kertaa ulkomailla asuttuamme Suomeen. Vanhin poikamme kolmatta ja kuopuksemme toista kertaa elämässään. Tätä mietin tänään salin kuumassa porealtaassa tiukan treenin jälkeen samalla kun pohdin, montako kertaa hot tubiin enää pulahdan ennen lähtöämme. Mitä liikkuu paluumuuttajien päässä viimeisinä viikkoina ja voiko paluumuutosta kotimaahan oppiakin jotain edellisistä kerroista?




Moni asia tuntuu viimeiseltä ja kovin haikealta. Tänä iltana menen viimeiseen kirjakerhoon. Käymme viimeisillä illallisilla ja grillijuhlissa ystävien luona, jotka suuntaavat kotiin ennen meitä, tai jotka jäävät tänne. Olen viimeistä kertaa auttavana vanhempana kuopukseni luokassa ja lounastamme viimeisiä kertoja lempiravintoloissamme. Lista näistä "viimeisistä" tuntuu loputtomalta.

Arkisetkin askareet ja asiat muistuttavat lähestyvästä kotiinpaluusta. Viime lauantaina autoin Englantiin palaavaa ystäväperhettä tyhjentämään keittiötään ja jaoimme muiden yhteisömme perheiden kanssa ruokatarpeita ensimmäisen kotiinpalaajan jäljiltä. Jakaisimme näitä samoja maustepurkkeja ja jauhoja vielä useamman kerran seuraavan kuukauden aikana, kun kukin samassa projektissa ollut perhe tekee lähtöään. Salilla pukuhuoneen puhtaat pyyhkeet tuntuvat entistäkin ihanammilta viimeisinä viikkoina - näitä kun ei enää Suomen salilla ole tarjolla. Ruokakaupassa ostan entistä pienemmän ketsuppi- ja oliiviölypullon, jotta ruokaa ei jäisi liikaa jäljelle. Ruoat kun ei matkalaukkuihin lähde mukaan kuitenkaan.

Varastamme viimeisiä hetkiä ystävien kanssa, mikä tuntuu välillä hullunkuriseltakin. Löydän itseni mm.parhaimpien täkäläisten ystävieni kanssa salin pukuhuoneesta vielä kymmenen jälkeen illalla ja menemme jätskille kun vielä voimme klo 22.30 Princetonin keskustan parhaimpaan jätskipaikkaan Haloon. Huomion arvoista lienee, että yksi meistä imettää, toinen on yksivuotiaan äiti ja minä kuskaan lapsia aamulla kouluun, joten kun miehemme ovat näyttäneet vihreää valoa kaikille kolmelle sopivana samana iltana (never ever happens) hoitaen lapsia, tartumme tilaisuuteen.

Lounaalla kuopuksen kanssa lempipaikassamme hänen pyydettyään, koska vielä voimme.

Keskustelemme lasten kanssa kotiinpaluusta. Molemmilla on asioita, joita he jäävät kaipaamaan täällä ja molempien mielestä tämäkin kerta jää ehdottomasti plussan puolelle. Miltä arki näyttänee ja tuntunee kun äitikin on taas töissä? Kotiin on jo ikäväkin, mutta joitain asioita ei saa mukaan vaikka haluaisi. Kuuntelen aamulla viisivuotiaan laulavan takapenkillä parhaasta ystävästään omakeksimillään sanoilla: "You are beautiful and true, Vivi I love you". Play datet Vivin kanssa odottavat koulupäivän jälkeen. Pieni mies on alkanut puhutella kyseistä neitiä "My love" - etuliitteellä. Suomesta lähteminen ja ystävien sinne jättäminen on aina ollut vaikeaa. Mutta samoin on paluukin. Moni ihana ihminen ja kokemus jää taakse.

Nautimme lämpimästä keväästä syöden aina kun mahdollista kelien puolesta aamupalaa, päiväpalaa ja illallista takakuistilla. Olen istuttanut vielä laventelia kuistille ja mausteita, koska niistä on voinut nauttia silmänilona jo viikkoja. Uskomattomat hortensiat houkuttelevat kylätapahtumassa, mutta järkeilen, ettei niitä saa matkalaukkuun kuitenkaan mukaan. Ja niistä ehtisi nauttia vain muutaman viikon. Se toisaalta on ehkä sama aika, mitä Suomen kesä kestää? Päivittelemme säiden eroa maiden välillä. Vietämme pitkiä hetkiä pimeänkin tultua kynttilän valossa lämpimällä kuistilla ilman hyttysiä katsottuamme Pekka Poudan sääennustuksen Suomesta. Siellä sataa vieläkin lunta. ja on "JOPA 10 astetta" tulossa. Voi sentään.

Ei lähde matkalaukkuun mukaan.
Kotiinpaluuseen valmistautuminen on alkanut mielen lisäksi käytännössä. Olemme testanneet saavamme luultavasti kaiken olennaisen mahtumaan neljään isoon matkalaukkuun. Sitten vain karsitaan taas kerran, jos ei mahdu. Kuten tänne lähtiessäkin kotia vuokralaisten alta kaappeja tyhjentäessämme. Tavaroita on alettu jo lahjoittaa koululle ja ystäville, koska kaikkea ei vaan kannata ottaa mukaan, mutta oli järkevää hankkia. Kuten pyörät tai pienimmäiselle lasten sänky näiden korkeiden sänkyjen tilalle jne. Pieneen se neljän hengen elämä kuitenkin mahtuu. Samalla muistan, miten kotona Suomessa jääkaapin ovessa olleet magneettikirjaimet ovat meille niin totta palatessammekin: Home is where we are - Koti on siellä, misse me olemme. Ei niinkään, missä tavarat ovat.

Aiemmista kerroista oppineena olemme varanneet jo talvelle matkan lämpimään ja varmaan valoon edes viikoksi. Ensimmäinen talvi Suomeen palatessa on aina ehdottomasti rankin. Pimeys ja kylmyys puhuttelee kehoa ja mieltä ihan eri lailla ulkomailla asumisen jälkeen. Varsinkin jos on saanut asua vähän lämpimämmässä ja valoisammassa. Pimeässä herääminen töihin lähtiessä on pahinta. Ei heru empatiaa niille ulkosuomalaisille, jotka kommentoivat suomessa asuvien lumikuvia tällä viikolla tyyliin: "Nauttisitte kun teillä on sentään lunta!" Ei ole mielestäni liikaa vaadittu, että voisi heinäkuun muutaman päivän lisäksi muinakin kuukausina kävellä Suomessa T-paidassa ja shortseissa ilman vilun väreinä. Vaikka houkutus ostaa kesämekko täällä on suuri. Yritän vastustella. Mieheni vahvistaa epäilyni: Suomessa sitä ei voisi kuitenkaan juurikaan pitää.

Alan olla sitä mieltä, että ulkomailla asumimen edes kerran elämässä, tekisi todella hyvää kaikille suomalaisille. Niin säiden puolesta kuin muidenkin asioiden suhteuttamisen vuoksi. Miltä näyttää Suomen koulutusjärjestelmä, veronmaksu, terveydenhuolto, kouluruoka ja työaikalait. Tai rakentamisen taso, kodinkoneet ja ekologinen ajattelu. Entä oma elämä? Mikä siinä on tärkeintä tai arvokkainta?

Kello lähenee seitsemää ja minun on lähdettävä sanomaan jäähyväisiä kirjakerhoon. Otan mukaan 500 -sivuisen kirjan, joka oli tällä kertaa luettavana ja mietin, onkohan minusta enää Suomessa tällaiseksi lukijaksi, kuten täällä. Sekin on haikeaa. Mieheni on kuopuksen kanssa päättänyt mennä ulkoilmakonserttiin keskustaan. Näitä kaikkia mahdollisuuksia tulee ikävä. Ja ihmisiä. Ei sille mitään voi. Onneksi tiedämme, mihin palaamme. Samaan kotiin ja samaan kaupunkiin. Samoihin töihin tällä kertaa ja lapset samaan kouluun ja päiväkotiin. Muutos se on silti, mutta ei niin hurja, mitä voisi olla.

Tänään olen kiitollinen kotiinpaluun lähestymisestä. Vaikka se on monella tapaa haikeaa, kertoo haikeus myös hyvästä vuodesta ja oikeista valinnoista. Kiitos, että saamme nauttia muuttohässäköiden, auton myynnin ja muiden käytännön asioiden kanssa ystävien kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä ennenkuin iloitsemme monesta jälleennäkemisestä Suomen maan kamaralla.





keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kun äidillä on aikaa

Täällä Princetonissa eläessäni olen kokenut kuuluvani niihin harvoihin etukoikeutettuihin suomalaisiin naisiin ja äiteihin, joilla on kerrankin aikaa ruuhkavuosien keskellä. Ilman, että on joutunut tahtomattaan sairaslomalle tai työttömäksi. Arvostan tätä todella paljon. Suomessa perheessämme molempien vanhempien ollessa töissä, koen joskus eläväni kämppiksen kanssa, jonka kanssa täytyy vain myös varmistaa aikatauluista, että lapsilla on ruokaa, puhtaita vaatteita ja se pienin on varmasti haettu tarpeeksi ajoissa kaikkien liikkuvien palasten lisäksi hoidosta. Suomessa meistä kumpikaan ei työskentele kaupungissa, jossa asumme ja työmatka-akselimme ulottuu koko Suomen kartan lisäksi myös ulkomaille. Sekin on oma valintamme. Tykkäämme molemmat työstämme sekä asumisesta Riihimäellä ja kodistamme siellä.

Pusurikas vuosi. En valita.
Mitä sitten tekee äiti, jolla on kerrankin aikaa?
 Taustaksi minun on kerrottava, että olen ihminen, joka pitää todella paljon työn tekemisestä ja minulla on ihana työ. Matka sen ihmisen tuntemiseen, joka olen ilman työtä, on tehnyt todella hyvää. Matka ei myöskään ole ollut ihan helppo ja tapahtunut itsekseen. Ulkomaille puolison työn vuoksi lähteminen ei ole ihan yksinkertaista. Olemme tehneet päätökset aina yhdessä. Olen myös oppinut, että mikäli aikoo psyykkisesti pysyä kasassa, on vähän jumpattava itsensä kanssa. Varsinkin, jos et saa tehdä töitä viisumin tms takia. Syksyn pohdiskelin, miksi kannan syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten tee "oikeita" töitä. Tein tälle vuodelle selviytymisstrategian, joka on kantanut minua: Pidä huoli itsestäsi, nauti lapsista ja vietä yksi date night miehen kanssa joka viikko, jos mahdollista!

Tätä strategiaa olen noudattanut. Ja niinpä, kun tällä äidillä on aamupäivät aikaa ilman lapsia, hän käy salilla, tekee uusia smoothieita, opettelee kokkaamaan erilaisia ruokia, käy lenkillä tai aamukahvilla muiden kotirouvien kanssa, juoksee kanaalin varrella. Erilaisten synttäreiden tai merkkipäivien kohdalla hän järjestää juhlien juoksevia asioita, lukee kirjakerhon kirjaa kiireessä tai kirjoittaa blogia ja haaveilee Suomen kodin makuuhuoneen tapettien repimisestä ja seinien maalaamisesta. Parhaina päivinä hän puhuu äitinsä tai rakkaiden ystävien kanssa Suomeen messengerin tai whatsapp- puhelun ja ehtii antaa pyörällä töihin lähtevälle miehelleen aamupusun. 

Robotin selkäpuolen käynnistysnapit ja moottorit.
Kun tämä äiti hakee pienimmän koulusta ennen puolta päivää, koittaa päivän kohokohta: Viisivuotias juoksee hymy huulilla äidin syliin ja antaa pusun. Autossa käydään läpi tärkeimmät tapahtumat ja suunnataan kirjaston tai ruokakaupan kautta kotiin. Lämpiminä päivinä piipahdetaan jäätelöllä lounaseväiden syönnin jälkeen tai mennään puistoon luokkakavereiden kanssa. Villeinä hetkinä pelataan unoa tai bingoa olohuoneen pehmeällä kokolattiamaltolla tai tehdään hyppyrata sohvatyynyistä ja -tuoleista olohuoneeseen. Välillä tehdään pieni retki takakuistille tai pihan kiville ja pyydetään naapurin lapset mukaan omine lounaineen. Luovina hetkinä paetaan dinosauruksia piiloon, rakennetaan pahvista majaa tai jos oikein innostutaan, vaikka robotti, jonka sisälle lapsi mahtuu. Koska meillä on aikaa. Ja sellainen robotti, joka on päällystetty foliolla ja jonka selässä on vesipulloista askarrellut moottorit. Siinä kohtaa äiti alkaa miettiä, onko hänellä liikaa aikaa. 

Kun haen rankkasateella teinini koulusta ja juttelen kotimatkalla hänen kuulumisiaan, en enää mieti onko minulla liikaa aikaa, vaan olen kiitollinen tästäkin hetkestä. Surautan meille päiväpalaksi pirtelöt ja vertaamme uutta makua edelliseen. Kun pysähdyn puistossa katsomaan leijaa lennättävää kuopustani t-paidassaan keskellä arkipäivää auringon paistaessa, tiedän tehneeni oikean valinnan tälle vuodelle ja tänne tulostamme. 

Suomeen palatessamme nämä iltapäivän arvokkaat hetket ovat historiaa. Imen hetkiä itseeni. Vaikka moni rakas ihminen, oman kodin laadukas imuri, sängyn ihanat patjat ja uskomattoman hyvältä maistuva Suomen raanavesi ovat kaukana, en vaihtaisi tätä mihinkään. Lasten kanssa rauhassa vietetty ekstra-aika, miehen kanssa kasvotusten nautitut illalliset vaihtuvissa ravintoloissa ja pilateksessa tai salilla vietetty oma aika ovat tehneet todella hyvää. 

Leijaa lennättämässä keskellä arkipäivää kuopuksen kanssa.

Jos mietit ulkomaille muuttoa ja sen plussia tai miinuksia, toivon sinun ymmärtävän, että kaikessa haasteellisuudessaankin ja kotimaan ikävässä ulkomailla elämisestä jää käteen paljon plussaa. Suomen elämässä perusasiat ovat todella hyvin: Koulutus, kouluruoat, turvallisuus, rakentamisen laatu, terveydenhuolto ja työaikalait äitiyslomineen, sairaspäivineen ja pitkine kesälomineen ovat aivan käsittämättömän hienoja juttuja. Minulle tällainen vuosi ei vain olisi ollut mahdollinen Suomessa. En olisi tutustunut näihin uskomattoman upeisiin ihmisiin erilaisine taustoineen tai kuullut viisivuotiaani keskustelevan sujuvasti toisella kielellä kavereidensa kanssa. Piti tulla kauas nähdäkseen paremmin lähelle. Tämän vuoden ansiosta olen tehnyt myös valintoja tulevalle vuodelle Suomessa, jotka auttavat meitä lapsiperheen arjessa, kun palaamme.

Tänään olen kiitollinen NASAn rahoittamasta projektista,
 johon mieheni tuli valituksi ja pyydetyksi. Olen kiitollinen siitä, että uskalsimme lähteä juuri nyt ulkomaille, vaikka tiesimme, että se on työlästä ja sisältää monia haasteitakin. 
Olen kiitollinen kaikesta siitä ajasta, jota olen saanut viettää rakkaimpieni kanssa ja 
siitä, millaista hedelmää se voi kantaa kiireiseenkiin arkeen Suomessa ja antaa laspilleni eväinä elämään. Olen todella otettu ja  kiitollinen iloisista, suloisista pojistani ja
  taitavasta miehestäni sekä meidän perheestä.
Olen kiitollinen myös "hieman yli" menneistä
 luovuuden hetkistä ja salitreeneistä, 
jollaisiin minulla ei Suomen elämässä olisi aikaa.


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Arvostaako enemmän ulkoilua vai makeita sisäprojekteja eskarissa?

Täällä Yhdysvalloissa oleskelumme alkuaikoina viime syksynä en meinannut päästä yli siitä, miten vähän nelivuotiaani oli esikoulussa ulkona päivittäin. Suomalaisittain ajatellen kalliissa preschoolissa, jossa poikamme käy arkisin kolme tuntia päivässä, ulkoillaan noin 20-30 minuuttia sään salliessa. Ja tuo sään salliessa tarkoittaisi, että Suomessa he ulkoilisivat lähinnä silloin, kun on oikein kiva ilma: talvella pikkupakkasella, kun aurinko paistaa. Keväisin ja kesäisin, kun maa ei ole lainkaan kostea -lue likaa housuihin tartuttava - eikä sateesta tai tummista pilvistä ole tietoakaan.

Pikkukemistini tutkii sisällä kamujen kanssa, mitä näistä pääväreistä tulikaan yhdistettynä.

Jotain kuitenkin on tapahtunut tälle ulkoiluneuroottiselle kotirouvalle. Suomeen paluumme lähestyessä en ole enää lainkaan huolissani ulkoilusta. Ehkä jopa päinvastoin. Olen alkanut arvostamaan kaikkia niitä projekteja ja retkiä, joita seuraa yksi toisensa perään luontevana jatkumona ja toinen toistaan upeammilla askarteluilla, pirroksilla ja savitöillä.  Ennen pääsiäistä luokassa oli oikea munien hautomo, joista kuoriutui tipuja. Väreihin tutustumisen viikolla pääväreistä sai eri aamuina tuottaa pipeteillä uusia värejä kuin kemisti konsanaan. Avaruusteeman aikana vierailtiin Trentonin planetaariossa ja tehtiin omia planeettoja sekä leikittiin raketilla yhdessä sitä rakentaen luokan keskellä. Muun muassa.

Äitienpäivälahjat odottavat hauskoissa "koti" -pusseissa - Wendy Wednesdayn satoa.

Nyt huomaan olevani uuden ihmettelyn edessä: 
Miksi Suomessa ulkoillaan niin paljon päiväkodeissa ja eskarissa?
Muistelin, että viimeisen lukuvuoden aikana lapseni ollessa kolmevuotiaiden ryhmässä, jossa hän oli yksi vanhempia pienten lasten ryhmässä, hän toi kotiin yhden askartelun keväällä. Muistan sen siksi, että vanhempien kanssa mietimme miten päiväkodin henkilöstö jaksaa, sillä ulos kurakelillä menoon tuntui menevän ikuisuus pienimpiä pukiessa ja riisuessa kuravermeisiin. Nyt mietin, onko se kaikki ulkoilun määrä Suomessa este pienten erilaiselle käsillä tekemiselle kuin hiekan, lumen ja muiden ulkoa löytyvien elementtien tutkimiselle.

Jääkaapin ovi täyttyy viikoittain erilaisesta lapsen itse tekemien tuotosten näyttelystä.


Vieraanamme tänä keväänä oli mm. rakas sukulaistyttö, joka on opiskellut lähihoitajaksi ja työskennellyt päiväkodeissa vuosia. Tällä hetkellä hän opiskelee toimintaterapeutiksi ja vieraili aamupäivän kummipoikansa ryhmässä täällä jenkeissä. Henki salpaantuneena hänkin ihaili erilaisten pisteiden määrää luokassa. Hänen mieleensä jäi mm. pyykkinaru, johon lapset saivat laittaa sukkia kuivamaan pareja etsien. Niinpä. Kiva idea sekin.

Keskustelimme paljon siitä, millaisia päivät Suomen päiväkodeissa ovat ja miksi siellä ei ole niin paljon aikaa askartelulle ja projekteille. Vaikka kyllähän siellä suunnitellaan ja toteutetaan erilaisia teemoja. Kotiin päin niistä näkyy vain kovin vähän. Varhaiskasvatusta määrittelee Suomessa laadukkaat lait, opetussuunnitelmat ja koulutus. Arvostan Riihimäkeläisiä päiväkoteja ja siellä tehtävää työtä. Arvostuksen puutteesta ei nyt ole kysymys. Mietimme vain resursseja ja sitä, miksi ulkoiluajat todellakin ovat niin pitkiä sen sijaan, että useammin kuin nyt jäätäisi sisälle ja tehtäisi jotain perusleikeistäkin poikkeavaa. 

Avaruusprojektin osana askarreltiin tietenkin omia planeettoja ja tehtiin lentäviin tähtiin toiveita.

Pahvinen raketti kutsui lapsia työhön.
Tulin siihen tulokseen, ettei ulkoilua ja askarteluja ja projekteja ja retkiä tarvitse asettaa toisiaan vastaan. Mietin voisiko löytyä jokin hyvä välimuoto? Ja mitä sellainen Suomessa maksaisi perheelle? Entä yhteiskunnalle? Maksaisiko se vanhemmille


kokopäiväisenä saman kuin täällä, yli 1000e /kk omilla lounailla. Maksaisinko siitä Suomessa sellaisia summia? Ehkä en. Tämän vuoden tärkeimmät syyt kuopuksemme maksulliseen esikouluun laitossa olivat, että hän saisi oppia kieltä, saisi leikkiä ikäistensä kanssa ja äiti saisi hetken päivässä hoitaakseen Suomen projektejaan ja kodin juoksevia asioita.

Hautomon tapahtumia seurattiin omassa luokassa.
En kadu lainkaan sitä, että olemme maksaneet tästä yli 500 euroa kuukaudessa. Mukaan Suomeen viemme englantia ymmärtävän ja puhuvan viisivuotiaan, hurjan paljon tekemällä oppineen iloisen lapsen, sekä vinon pinon tuotoksia, jotka kehystän hänen huoneensa seinälle Suomessa. Muistan eräänkin illan, kun nelivuotiaani selitti minulle, miten "Earth on äiti tämä meidän maapallo ja sun, eli aurinko ei kuule ole ollenkaan planeetta vaan se on tähti. It just burns all the time. Untill it dies."
Ensi syksynä opettelemme sitten taas viisivuotiaan kanssa Suomessa menemään ulos joka säällä. Kurahousut ja lumihaalarit otetaan taas osaksi arkea.

Tänään olen kiitollinen kaikista niistä upeista
 projekteista ja töistä, joiden tekemisessä lapseni on saanut täällä olla mukana. Kaikesta ihmettelystä, leikin kautta oppimisesta ja taitojen kehittämisestä. 
Kiitän lapsen ulos pukemisen helppoudesta ja kurahousuvapaasta vuodesta. 
Kiitän erilaiseen tutustumisen mahdollisuudesta varhaiskasvatuksenkin näkökulmasta.

P.S. Suosittelen ULN Schoolia (ULNS) lämpimästi Princetonissa!