Miksi mökkiydymme Suomessa?

Viimeiset kaksi viikkoa olen huomannut täällä miettiväni samaa kysymystä: Mitä meille aina tapahtuu ulkomailla? Miten meistä tulee ulkomailla asuessamme oikea aktiiviperhe? Kun Suomessa arkisen työviikon jälkeen kaikki mehut on itsestä imetty, ainoa aktiivinen liike on saunan lauteille tai takkatulen äärelle kotisohvalle pehmeän paksun viltin alle. Täällä yhdenkin vuorokauden sisään mahtuu niin paljon, etten saa valokuvia edes parhaista hetkistä mahtumaan yhteen kollaasiin ilmaistakseni, miten huisia on taas ollut ja mitä kaikkea ihmeellistä ja ihanaa onkaan koettu.

Sitten mietimme selityksiä. Olemme perheellä ja vieraanamme olleen ystäväperheen tyttärenkin kanssa päätyneet siihen, että suurin syy meidän mökkiytymisellemme on luultavasti pimeys. Suomen pimeys on jotain aivan kauheaa. Sitä ei voi ymmärtää, eikä muistaa jos ei sen keskellä ole elänyt vähään aikaan. Nimenomaan se kylmä, kylmän sateen ja pimeyden sekä räntäkelien kanssa on kohtalokas yhdistelmä. Lähdet aamulla töihin pimeässä, viet lapset hoitoon pimeässä, lähdet töistä pimeään ja haet lapset hoidosta pimeällä. Täällä sadekin on vain harvoin kylmää. Silloin kun edes sataa. Eikä ole sitä pimeyttä niin pitkänä. Miten epäreilua.

Jenkeissä yhteen iltaankin voi mahtua joukko toistaan upeampia hetkiä

Sitten mietimme tätä sosiaalisen elämän määrää. Miksi emme Suomessakin useammin kutsuisi naapureita ja ystäviä aamupannareille tai iltaa istumaan (jos ei oteta huomioon sitä, että kotona ei ole ihanaa kasuliettä, jolla tulee sikahyviä pannareita).  Meillä on kyllä aivan ihania ystäviä ja naapureita, joiden kanssa kulutamme toistemme ulko-ovia, mutta emme tällä mittakaavalla. Miksi Olemme niin sisäänpäinkääntynyt kansa vai tekeekö pimeys meidät niin väsyneiksi? 

En meinaa haluta uskoa ja hyväksyä sitä, että pimeydellä voisi selittää kaiken. Mutta tottahan se on. Keväällä Suomessa tuntuu, kuin kaikki tulisivat ulos kodeistaan. Lähinaapuriakaan ei ole edes vilaukselta ehkä nähty talven aikana. Mökkikansa hinkkaa paikat kesäkuntoon ja kaupunkien pihoilla grillataan taas. Ystäviä tulee käymään ja mekin ylitämme oman tontin rajan muualle helpommin kuin talvella. Kesällä kaikki on niin paljon helpompaa. Jos on ihan hyvä kesä. Sellainen, jona ei sada jatkuvasti ja on edes se viikko tai kaksi suht lämmintä ja aurinkoa. En sano itikoista mitään.

Ja sitten on tämä juhlien ja tapahtumien loppumaton letka. Juuri pääsimme eroon halloweenista, niin jo pukkaa thanks givingiä ja sitten joulua perään. Sitten jo odotellaankin varmaan jotain muuta ennen ystävänpäivää? Kirjastoilla on kiinnostavia luentoja, shakki- ja legonrakennusiltoja nuoremmille. Lentokenttätapahtumat ja karnevaalit vetävät ihmisiä liikkeelle samoin kuin ihan tavalliset ravintolat arki-iltoina: täpötäyteen.

 Miksi meillä tapahtumia ja täysiä ravintoloita arki-iltana on niin vähän? Mietin kapitalismin ja julkisten palveluiden näkökulmaa ja hyötyjä ja haittoja. En hetkeksikään vaihtaisi Suomen terveydenhuoltoa ja koulutusjärjestelmää jenkkiläiseen, mutta tämän avoimuuden, sosiaalisuuden, iloisuuden, paikkojen paljouden ja ihmisten liikkeellä olon ottaisin mielelläni - tämän auringon lisäksi - Suomeen. 

Viikonlopun huippuhetkien valitseminen kollaasiin on haastavaa, kun on paljon mistä valita.

 Ehkä juuri siksi meidän perhe ei halua mökkiytyä täällä. Ensi vuonna saan istua omalla sohvalla kauniin ja pehmeän vilttini kanssa vaikka joka ilta. En edelleenkään tiedä miksi mökkiydymme Suomessa ja miten voisimme muuttaa tuota kulttuuria. Tai haluammeko edes. Tai jaksammeko. Kun ensi syksyn pimenevät päivät käyvät kylmine viimoineen luihin ja ytimiin molempien oltua töissä pitkän päivän, emme varmaan edes toivo, että kukaan pyytäisi kylään. Haluaisi vaan kaikessa rauhassa saada ruoan pöytään ja pyykit pestyä. Ja siinä olisi jo kyllin ihmisen lapselle ruuhkavuosien keskellä.

Tähän aikaan tiedän siskoni aloittavan jo joulutorttujen paistamisen Suomessa. Itse olisin varman taas ollut ensimmäisten joukossa jouluvalojeni asentamisessa. Mutta täällä minä nyt istun ulkona kuistini rappusilla, nostan katseeni välillä pihatammen oranssinkirjaville oksille ja kirjoitan blogiani marraskuun alussa palelematta ilman takkia.

Naapurini kävelee kahvitermari kädessään juttelemaan kanssani ja ehdimme hyvän tovin vaihtaa kuulumisia. Poikani on juossut naapuriin leikkimään. Pian lähdemme keskustaan katsomaan, miltä uudet maalit ystäväni uudessa kodissa näyttävätkään. Mieleen nousee kaihoisa ikävä omia läheisiä ystäviä ja naapureita Suomessa, joiden kanssa eläminen on yhtä välitöntä ja mukavaa. Voisinpa antaa heillekin palan tätä valoa ja kepeyttä!

Ja jotten unohtaisi kotimaanikin ihanuuksia,
kertaan ystävien kanssa siellä rakennettuja muistoja vanhasta blogistani.


Tänään olen kiitollinen siitä, 
että saan viettää syksyä valossa marraskuulle asti. 
Ja että saan nähdä tämän tapahtumien paljouden ja 
ihmisten iloisuuden ja sosiaalisuuden.
Kiitän valinnan mahdollisuudesta ja
 kaikesta siitä pitsasta, jota olemme ystäviemme luona saaneet nauttia 
sekä niistä ihanista mauista, joilla amerikkalaiset jäätelönsä maustavat. 


P.s. Ylempi kuva on eiliseltä halloween -riennoltamme. Perheemme ihka ensimmäinen jenkkiläinen halloween -kokemus lastemme juostessa muiden mukana kuin vanhat tekijät. Vasemman puoleinen kuisti hämähäkkeineen on lempikuistini eilisen illan karkki tai kepponen -reissulta ja oikeanpuoleinen kuva on omalta kuistiltamme. Roikkuva lepakko on kuopuksemme askartelema ystävämme järjestämässä askarteluhetkessä kotonaan.

Alempi kuva on viikonlopusta, jolloin kävimme kauhufarmilla teinien kanssa juoksemassa pimeässä maissipellossa zombieja yms pakoon, Princeton -Harvard -jalkapallopelissä, kaiversimme kurpitsoita yhdessä naapureiden kanssa, vierailimme synttäreillä 2 miljoonan dollarin talossa ja kävelimme kirkon jälkeen kaupungin puistossa. Viikonlopun päätimme pitsailtaan ystäväperheen kodissa lukiolaisteinien syödessä pitsaa labratehtävien äärellä puurtaen. Viikonloppuinen traditio, aamupannarit pääsi myös kuvaan. Kuvaan ei päässyt mm. family swim salilla, jolla käyn eikä jätskillä käynti.