perjantai 16. syyskuuta 2016

Suomiäidin sometajunta

Suomalaisia on onnistanut. 
Enkä nyt tarkoita viimeisiä tutkimuksia onnellisimmista maista maailmalla.
Meillä on edulliset rajattomat netit kännyköissä ja pidämme sitä helposti itsestäänselvyytenä. Digikonsulttina (ja psykologian opetaustallani) ymmärrän myös, että siitä on tullut toimintakulttuuria niin monella tasolla niin monelle ihmisryhmälle hyvin nopeassa ajassa, etten ole havahtunut siihen näin selvästi aiemmin, vaikka olen sen tiedostanut jollain tasolla. Työssäkäyvän äidin arjessa puhelinsoittohetken löytäminen vaatii erityislahjakkuutta ja tiukkaa organisointia. Toisaalta sitä pientä hetkeä ei ehkä edes halua käyttää soittamiseen, vaan hetken hengähdystaukoon sohvalla miehen kainalossa, jonne ehtii liian harvoin.

Miksi tämä nyt on ensi viikkoina mietityttänyt minua jenkeissä? 
Kerronpa muutaman syyn: Esimerkiksi siksi, että

a) täällä ei saa edullisesti rajatonta nettiä, jos melkein ollenkaan
b) edullisin nettiliittymä kännykälle on 45dollaria, jonka katto on 3 gigaa/kk
c) arjessa huomaan sen olevan haastavaa, koska joudun muuttamaan toimintaani, johon olen arjessa Suomessa tottunut esim. katsomalla someviestit ja -ilmoitukset vain paikoissa, joissa on ilmainen langaton verkko tarjolla, kuten kotona ja kirjastossa
d) en ole vielä hankkinut paikallista numeroa ja kännyliittymää ja se vaikeuttaa montaa asia (höpsö minä)
e) toistamiseen tajuan olevani ihan hassu, kun oletan jenkkiäitien vastaavan minulle somen kautta pikaiseen - miksi he vastaisivat, koska heillä ei ole rajatonta nettiä, eikä kännykkä ole heille kehonjatke, kuten niin monelle meille suomalaisäidille?
f) huomaan kaipaavani suomen desbisrinkiäni ja Riihimäen beverly hillsiä, niitä kaikkia, joille whatsappilla tai edes facen messengerillä olimme toistemme saatavilla minuuttien, tuntien ja välillä sekuntienkin sisällä. Todella helposti ja vaivattomasti.
g) minun tarvitsee muuttaa omaa toimintaani. Noniin. Aika egosentristä settiä.

Jospa nyt vain opettelisin käyttämään tätä?
Kotiäitien kesken olen tainnut nolata itseni pari kertaa, kun olen laittanut esim kuvan muffineista tai kasviskeitosta jota kokkaan ja pyytänyt uutta ystävääni meille lounas- tai kahviseuraksi innoissani (koska eihän minulla edes Suomessa töissäkäyvänä ole aikaa kokata keskellä päivää). Kun seuraavan päivän iltana tai sitä seuraavana päivänä saan yllättyneen pahoittelun vasta nähdystä viestistä, tajuan vastaavani taas kerran jollekulle: Älä huoli, tämä on suomalainen hassu tapa ja ymmärrän, ettei jenkkiäidit roiku kännykän ulottuvilla kuten me. Ja jatkamme treffien sopimista. Sillä seurauksella, että yli viikon jälkeen emme ole vielä somen välityksellä jokatoispäiväisillä viesteillä toisillemme siinä onnistuneet. Mitäpä jos ottaisin tuon puhelimen vain käteeni ja soittaisin?
Miksi kynnys sen käyttämiseen on niin suuri?

Tänään puhuin mieheni kanssa siitä, että minun on lienee perheessä oltava se, joka hankkii kuitenkin sen paikallisen kännykkäliittymän. Vaikkeivät muut sitä tarvistisikaan. Lasten koulusovelluksiin (remindme - ja myschoolbucks) vaaditaan kirjautumiseen paikallinen puhelinnumero, joita ilman en saa tietää kätevästi jos koulu on suljettu liian lumen vuoksi tai pysty maksamaan lukiolaiselle päivittäin maksettavaa koululounasta kätevästi koulutilille käteisen mukana pitämisen sijaan. Kulttuurishokkia kerrakseen.

Ulkomaille aiemminkin muuttaneena tunnistan, että tämäkin on yksi niistä kohdista, joissa vaan kannattaa vähän maksaa. Vaikka se vähän kirpaisee, on se sen arvoista, koska sillä säästää monta stressipistettä toisissa kohdissa ja saa monta asiaa toimimaan mutkattomammin. Kuten ne tekstiviestit ja puhelut paikallisille ihmisille - mitä tajuan yhä harvemmin Suomessa enää tekeväni, kiitos sosiaalisen median sovellusten. Esimerkiksi Suomessa despisteni rakkaassa ryhmässä olemme jatkuvasti toistemme iholla päivän eri tilanteiden, ilojen ja surujen käänteissä. Ja naapurinkin kanssa on niin helppo sopia, milloin lapset menevät mihinkin suuntaan aidan yli, ilman, että aikuisen tarvitsee kävellä pihan poikki.

Samalla mietin, onko meiltä hävinnyt jotain siinä matkalla? 
En tiedä, mutta minullapa on mahdollisuus ottaa siitä selvää tulevan vuoden aikana.
Ainakin minulla on aikaa tekstailla ja ehkä jopa soittaa, mitä minulla Suomessa ei tunnu olevan. Kahden työssäkäyvän lapsiperheen vanhemman arki on hurjan kovatahtista.
Se iskee tajuntaani ja kovaa - tässäkin asiassa. 

Tänään olen kiitollinen siitä,
 että maailmassa on niin monta erilaista tapaa toimia,
 eikä niistä minkään tarvitse olla oikea tai väärä, vaikka ne ovat erilaisia.
Kiitos siitä, että saan vielä oppia paljon täällä ollessani
 ja tämä on vasta taas kerran alkua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti