Siivouspäivä(t)

Täällä on ihanan vihreää ja lämmintä. 

Pihamme on todellakin New Jerseyn keskellä, mitä ei turhaan kutsuta Garden stateksi - puutarhaosavaltioksi. Lämmintä on sen verran, että juoksulenkki on tehtävä mahdollisimman varhain, ja siltikin saattaa olla noin 35 astetta lämmintä. Niin sitä celsiusta. Syyskuussa. Ihanaa! 

En valita lainkaan! Paitsi ehkä siitä, että maauimala on jo suljettu koulujen alettua.

Oma koti rivitalon päädyssä on vihreyden ympäröimä

Lämpimyydellä ja vehreydellä on kääntöpuolensakin. Trooppiselta tuntuvassa paikassa aamulla käsivarresta löytämäni lintukirpun (tai hämähäkin) reilut 20 puremaa kirvelevät inhasti kainalosta kyynärpäähän asti. Erilailla kuin suomalaiset. 

Vuokraemännän kanssa varmistamme, ettei kyse ole lutikoista tarkastamalla sänkyjen pohjat ja matkalaukut. Ei mitään jälkeä. Onneksi. 

Pidän varmuuden vuoksi elämäni siivouspäivän. Lattiamatot saavat käsittelyn paikallisella tehoimurilla, verhot pääsevät pyykkiin ja eroon kaikista seiteistään ja tahroistaan samoin kuin petivaatteet lakanoineen - huom ei pussilakanoita, vaan isot kangaspalat erinäisten peitteiden välissä. 

Imuroin ja pesen kaiken minkä vain pystyn. Ehdin jo huokaista miten selviäisin pyykkimäärästä, kunnes muistan, että minullahan on jumbokoneet pyykkäyshuoneessamme. Massiivinen pesukone ja kuivuri imevät sisäänsä kerralla järjettömän määrän tavaraa, mutta nyt se tuntuu kovin lohduttavalta. Edellisinä päivinä ekologisesta mulkoilustani kärsineet koneet näkevät nyt naamani aivan eri asennossa: 

Ihanaa kun olette täällä!

Alakerran imuroimisen jälkeen imuri tietenkin ylikuumenee. Mikä imuri sitä nyt jaksaisi imeä lattiamattoa neliökaupalla. Ehdin imuroida kuitenkin portaat ennenkuin pidän taukoa ja annan imurin levätä. Naureskelen itselleni pehmeässä kulkutilassani istahtaessani ja mietin, miten läheiseni tietävät, että inhoan ruskeaa. Samalla totean, että pehmeät portaat ovat kyllä todella käytännölliset pienten juoksentelevien lasten kanssa ja totean, että nämähän ovat enemmän beiget kuin ruskeat. 

Menee vielä tovi, eli noin kaksi tuntia, kun selvittelen, minne voisin varmuuden vuoksi päästä lääkäriin näyttämään kättäni, koska huomaan, ettei hydrocortisoni tepsi kirvelyyn. On perjantai iltapäivä. Jos saankin jonkun yksityisen palveluntarjoajan kiinni, heillä on vapaita aikoja vasta parin viikon päästä. Eivätkä he voi suositella lakisyistä toista palveluntarjoajaa. Myöskään lastenlääkäriasema, jonne olen jo poikamme kyllä ehtinyt rekisteröidä ei ota vastaan aikuisia, eikä saa neuvoa minua eteenpäin. 

Jatkan soittelua. Muutaman nauhoitusten, numeronpainallusten ja väärien klinikoiden jälkeen joku varmaan laittomasti neuvoo minut läheiseen urgent Care -klinikalle, mitä kukaan ei aiemmin siis voinut neuvoa. Päätän kuitenkin ottaa poikani allergialääkettä ja katsoa kättä muutaman päivän. Tiedänpähän nyt, minne vien perheenjäsenen, jos jollakulla vaikka tulee avohaava tai käsi murtuu. Ei mene enää sitä kahta tuntia soitellessa.

Tajuan, että minulla on kulttuurishokki. Aikamoinen sellainen. Vaikka täällä on asunut ennen, niin järjestelmään tottuminen uudessa maassa menee aikaa. Ja siihen, että saa selvitettyä kaikki arjen pikkuasiat. Kun siihen lisätään vähän vääntöä, on Suomen kaipuun resepti valmis. Tänään myönnän kaivanneeni kotiin. Sinne, missä tiedän, miten toimia. Joskin heti perään totean, etten selviäisi kotona Suomessa 5kg:n pesukoneellani ilman kuivuria mitenkään pesurumbasta.
 Alan nauttia siitä, että minulla on kuivuri.

Imuri onkin viilentynyt sopivasti soittelun aikana ja voin jatkaa yläkerran siivoamista. Lapset leikkivät kuularadoilla, papereilla askarrellen ja nerf-aseilla. Paperisilppua on mukavasti joka puolella ja mietin, että onneksi olen tässä muutoksessa kotiäiti. Päiväni kun menikin mukavasti siivotessa ja lääkäreitä läpi soitellessa. 

Tänään olen kiitollinen 

isoista amerikkalaisista kodinkoneista ja siitä, 

että sain oppia paikallisestä lääkärijärjestelmästä lisää. 

Tästä auringon ja valon määrästä,
 josta riittäisi hyvin niin monelle jopa sinne meille pohjolaan.