Ruoasta ystävät tunnetaan - ja ystävänpäiväkorteista

Koska jenkeissä kaikki on suurta, ei ystävänpäivääkään vietetä vaatimattomasti. Juhlaan valmistautuessa kotimme on edelleen sairastupana kolmatta viikkoa ja amerikkalaisten ihmisten käytös on kaikkea muuta kuin pinnallista. Niinpä tänään kirjoitan mieltä ja kehoa lämmittävästä odottamattomasta ruoka-avusta ja nelivuotiaan käsinkirjoitetuista ystävänpäiväkorteista.

Edellisen blogipostaukseni Sairaana ulkomailla jälkeen olemme olleet pienimmäisen kanssa sairaalahoidossa, lukiolaisemme on aloittanut kolmannen viikon kotona sairaana, isä tekee töitä kotoa sairaana ja minä aloitin juuri antibioottikuurin poskiontelo- ja keuhkoputkentulehdukseen. Harmittaa, että varmaan rivitalomme naapuritkaan eivät saa tältä yököhimiseltä nukuttua. Amerikassa pöpötkin on taas suuria eikä tämänvuotisesta influenssarokotteesta tainnut olla apua. Mutta hoito on ollut todella hyvää kaikkialla. Eniten meitä on puhuttanut ihmisten, ystävien ja puolituttujen ystävällisyys ja arjen apu.

Pastakiposta söimme kolme kertaa koko perhe.

Kuulun niihin ihmisiin, joilla ei ole tapana pyytää apua. Monet ovat sitä kuitenkin tarjonneet tekstiviesteillään ja kysyneet haluaisimmeko kaupasta jotain tai esimerkiksi ruokaa. Ulkomailla se on normaali kysymys. Suomessa en ole koskaan kuullut kenenkään kysyvän, tekisinkö teille ruokaa? Tietenkin olen heti vastannut, että kiitos tarjouksesta, mutta ei kiitos. Jotain hassua tapahtui minulle kuitenkin viimeisen viikon aikana. Pyytämättä olemme saaneet jo kolme kertaa kotiimme eri ihmisiltä (toisistaan tietämättä) lämpimän aterian. Joka kerta olen ollut äärettömän kiitollinen ja todennut: En olisikaan jaksanut laittaa ruokaa. Ihanaa, että joku teki sen puolestani. Miksi sitten on niin vaikea pyytää apua tai sanoa kyllä kiitos tarjottuun apuun?

Olen miettinyt, miksi meillä ei Suomessa ole vastaavaa tapaa? Kun ystäväni täällä sai vauvan, oli heti toinen jenkkiystävämme tehnyt ruokaringin sähköiseen palveluun: Kuka vie ruokaa minäkin iltana? Muistin, että sama tapahtui itselleni Englannissa synnytettyäni kuopuksemme. Ystäväni kirkolta tarjoutuivat tuomaan eri iltoina ruokaa kotiin ja kieltäydyin avusta. Ajatus siitä, että jonkun pitäisi miettiä ruokaa meille, tehdä ostokset ja tuodakin ruoka kotiin tuntui paljon raskaammalta kuin tarttua toimeen itse, vaikkakin puolikuntoisena, häntäluun synnytyksessä itse murtaneena ponnistaessani ja lonkkaluunkin sijoiltani saaneena. Kyllä minä selviän!?

Mutta nyt kun kukaan ei ole kysynyt mitään, vain tuonut ruoan suoraan ovelle, olen jotenkin sulanut täysin. Ja muutin toimintaani. Seuraavaan tekstiviestiin, jossa tarjottiin ruokaa, vastasin: You are my star and so sweet. Yes please! (olet sankarini ja ihana, kyllä kiitos) Pohdimme eilen perheen kanssa lämmintä kanakeittoa siemaillessamme ja samaan aikaan niistäen ja köhien, miksi Suomessa ei ole vastaavaa kulttuuria? Johtuuko se siitä, että yhteiskunta palvelee jo niin hyvin, ettei tarvetta lähellä asuvien ja yhteisöjen ja ystävien avulle ole? Pyh! Arjessa väsyneitä lapsiperheitä ja yksin sairastavia ihmisiä on varmasti Suomessakin. Entä sisu? Onko meidän pakko jaksaa myös silloin kun ei enää jaksaisikaan? Miksi? Miksi on vaikea pyytää apua? Mietin myös, tekisimmekö Suomessa samoin sairastelevalle ulkomaalaiselle perheelle, joka on kaukana kotoa? Enpä usko.

Miten hyvältä tuntuukaan lämmin pastalihajuustopaistos tultuasi sairaalasta pitkän päivän jälkeen kotiin nelivuotiaan kanssa jonkun muun tekemänä. Tai kiehuva kanakeitto, kun kurkkusi on muutaman viikon sisällä jo kolmatta kertaa taas kipeä, uusi tauti muhii sisälläsi ja yskä ei vaan ota poistuakseen. Tai naapurin tekstiviesti:"Tuon pian ruokakupin kuistillesi. Toivottavasti voitte jo paremmin." Kaupasta jaksan hikiseen hakea uuden purkin hunajaa, teepusseja ja sitruunaa, mutta ruoka-asioita en jaksaisi miettiä, eikä tarvitsekaan. Minun ei nyt tarvitse venyä: Ihana jenkkilä ja ruoka-apu.

Koulussa askarrellut postilaatikot odottavat kortteja ja kaupan herkut muistuttavat lähenevästä juhlasta.

Kuopuksemme alkaa nyt olla meistä se tervein ja aktiivisin. Viime kerrasta jenkeissä oppineena aloitimme ystävänpäiväkorttien valmistelun jo viikko sitten. Nelivuotiaalta kun ei voi vaatia, että yhtenä iltana jaksaisi kirjoittaa oman ja ystävien nimiä kaikkiin 20 korttiin kerralla - ainakaan meidän sankarilta. Niin, täällä ystävänpäivänä annetaan kortit kaikille luokkakavereille ja leikkikamuille. Ohjeistus tulee koululta.  Jos meinaat tehdä kortin yhdelle, tee kaikille. Ketään ei saa jättää yksin.

On oikeasti aika kivaa muistaa ystäviä. Nelivuotias miettii tarkkaan, minkä tarran laittaa kenenkin kuoreen ja minkä värisen saippuakuplaputkilon kukakin saa. Liikuttavaa. Kaupat ovat pullollaan ystävänpäiväkakkuja, suklaata ja minilelupusseja jos jonkinlaisia, joista jo ihme kyllä ennen tätä sairastelua varmuuden vuoksi ajoissa ostin pussillisen minisaippuakuplia ja dinonaamareita. 

Sairastelun keskellä korttien askartelu on ollut mukavaa puuhaa. Pieni mies odottaa innolla huomista koulun ystävänpäiväjuhlaa, johon tietty vanhemmatkin on pyydetty ja rekrytoitu tekemään eri asioita ameriikan malliin. Itselläni on siivousvastuu. Toivon jo olevani parempi huomenna, jotta pääsen juhliin mukaan. Ehkä huomenna tai joku päivä kuitenkin käyn ostamassa suklaata kiitokseksi arjen sankareilleni. Kokeille, jotka muistivat meitä tämän flunssakierteen keskellä. 

Tänään olen kiitollinen ihmisten avusta ja ystävällisyydestä. 

Aidosta halusta auttaa ulkomaalaista perhettä, joka on pitkään sairaana ja kaukana kotoa. 

Kiitos siitä, että tämä kokemus on muuttanut jotain minussa. Että saatan osata pyytää apua tai tehdä ruokaa pyytämättä Suomeen palattuamme sitä tarvitsevalle.

 Kiitos kaikista niistä ihmisistä, jotka auttavat ja 

ovat ystävällisiä ulkomaalaisille ympäri maailman.

Hyvää ystävänpäivää ja aitoa sellaista!