Tänä viikonloppuna juutalaiset valmistautuvat täällä tohinalla oman uuden vuoden juhlintaansa Rosh hashanaan. Sen kunniaksi Princetonin koulualueella koulut on suljettu huomisen, eli perjantain ja seuraavan maanantain. Koska oma kuopukseni käy koulua juutalaisen koulun tiloissa toimivassa päiväkodissa ja esikoulussa, heillä on vapaata vielä tiistainakin. Vanhemmilla ei ole vapaata töistä.
Mietin, miten pystyisin järjestämään neljävuotiaalleni hoidon, jos kävisin töissä. En mitenkään? Minulla ei vielä ole niin hyviä verkostoja täällä saatika sukulaisia. Lukiolaiseni osaa jo toki olla kotona itsekin, mutta tässä kohtaa huokaisen helpotuksesta: Olen nyt kotiäiti ja voimme tehdä jotain kivaa poikien kanssa. Aamukahvilla, joka sattuu olemaan kuopuksen luokkalaisten vanhemmille tänä aamuna, kuulen stressaantuneiden äitien huokaisuja: 5 päivää lasten kanssa kotona. Monien äitien aikataulut menevät uusiksi.
Tajuan suomalaisen yhteiskunnan toimivan ajatuksella, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Tajuan maksavamme veroja siksikin, että saamme murto-osan hinnalla jenkkilään verrattuna täydellisen päivähoidon ruokineen ja koulutettuine ammattilaisineen, laitettuine pihoineen ja sisätiloineen. Yhteiskuntamme ei toimisi muuten. Kuka nyt voisi Suomessa viedä lapsensa esikouluun 8.30 ja hakea klo 11.30?
Tajuan, etten tunne Riihimäeltä ketään naista, joka ei kävisi töissä. Tai perhettä, jossa molemmat vanhemmat eivät kävisi töissä, ellei nyt oteta huomioon Suomen taloudesta ja työtilanteesta johtuvia asioita ja hoitovapaita. Ja tällä kadulla vain yksi äideistä käy töissä. Ja hänellä on todella rankkaa, koska työmatka yhteen suuntaan on yli puolitoista tuntia. Lapsen päivähoito maksaa maltaita vanhempien päivien venyessä.
Aamukahvilla kerron hintaeroista ja keskustelemme aiheesta. Monen ensireaktio on, että wau, tehän ansaitsette sitten sikana rahaa. Mutta kerron, etteivät suomalaiset palkat keskimäärin ole kuin puolet Princetonilaisen isän palkasta. Tai huomattavasti vähemmän. Että täällä olen kotona, koska se on mahdollista, Suomessa ei olisi. Ja kuuntelen kotiäitien kertomuksia heidän arjestaan ja päivistään. Nostan hattua täkäläisille naisille. Ja suomalaisille. Kaikilla oma paikkansa omassa elämässään ja yhteiskunnassaan.
Lähden kahvilta katsoen rakennelmia, joita nousee juutalaisen koulun pihalle yhteisen juhlan vieton ajaksi ja mietin, miten avartavaa on ymmärtää asioita eri näkökulmista ilman, että halveksii toista. Suomalaisena työssäkäyvänä naisena olisi niin helppoa naurahdella kotiäideille täällä. Mutta minun ei tarvitse eikä minulla ole varaakaan. Suomalaisilla naisilla on moni asia todella hyvin.
Vilkutan tutkimusvaihdossa täällä olevalle Singaporelaiselle äidille, jonka neljävuotias on samassa ryhmässä oman poikani kanssa. Mietin, miten tämä luokan lasten toinen työssä käyvä äiti selviää seuraavasta yöstä, kun nelikuinen tytär ei vielä syö pullosta maitoa hoidossa, vaan tankkaa läpi yön. Toinen työssä käyvä äiti on palannut töihin 12 viikon jälkeen nuorimman synnyttä. Hän on ollut "onnekas" saadessaan niin pitkän äitiysloman keisarinleikkauksen vuoksi. Vaikkei ehtinytkään toipua vielä kunnolla. Muuten äitiysloma olisi 8 viikkoa. Autolle kävellessä totean haluavani nauttia tästä hetkestä ja mahdollisuudesta, mikä minulle on Suomessa työssä käyvänä naisena annettu.
Ja tiedän nauttivani viikonlopustakin perheen kanssa. Ja lopusta ajastamme täällä kotiäitinä. Vaikka etukäteen pelkäsin, miten pääni kestäisi ilman töitä, minusta tuntuu, että se kestää hyvin.
Tänään olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta
olla kotiäiti ilman pientä vauvaa ja
kaikista niistä upeista naisista,
jotka venyvät arjessaan Suomessa työn paineen ja perheen ristivedossa
ja näistä amerikkalaisista äideistä, jotka päivästä toiseen palvelevat perhettään omalta paikaltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti