maanantai 10. lokakuuta 2016

Ajatuksia kuukausi muuton jälkeen

Olemme nyt asuneet Yhdysvaltojen Princetonissa reilun kuukauden. 
Ennen lähtöämme kirjoitin maastamuuttajan välitilasta ja tänään kirjoitan kuukauden maassa asuneen tunnoista, jota voisi kutsua maahanmuuttaneen välitilaksi. Olen jo fyysisesti täällä, muuttanut maahan, mutta henkisesti minulla on vielä matkaa jäljellä. Ehkä yhden yön retkemme Montaukiin, Long Islandin itäisimpään päätyyn, antoi tilaa ajatuksille ja peilaamiselle. 

Missä olemme tällä hetkellä ja miltä nyt tuntuu? Asumme ulkomailla siis neljättä kertaa avioliittomme aikana. Ja silti pää käy läpi samoja vaiheita. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä siksikin vertaan kokemuksiani ja muutamat asiat tuntuvat toistuvat samankaltaisina, mikä on lohduttavaakin muutoksen keskellä.

Kuopukseni rakennelma hiekalla muistuttaa minua viimeisten kuukausien fyysisestä ja psyykkisestä muutosprosessista.

Maahanmuuttajan välitila on muunmuassa sitä, että huomaa olevansa kulttuurishokissa useammin kuin kerran. Mutta mitä kauemmin olet uudessa maassa asunut, sitä harvemmaksi shokkitilanteet ja äärettömät tunnepiikit käyvät. Netin tökkiminen ei ärsytä enää kuten ensimmäisellä viikolla. Osaat jo siirtyä suunnitelma b:hen tai tehdä hetken jotain muuta. Neljän viikon jälkeen eron huomaa ja kahdeksan viikon jälkeen on jo melkein poissa välitilasta. Ensimmäisten viikkojen tunneskaalat ruokakaupasta, koulutusjärjestelmästä, päiväkodeista, ravintoloista, tapahtumien paljoudesta, politiikasta, asumisen tasosta, informaatioyhteiskunnasta, autokulttuurista ja epäekologisuudesta alkavat tyyntyä ja harventua. 

Maahanmuuttajana peilaan välitilassani tunteitani niihin asioihin, joita pelkäsin ja pohdin eniten ennen lähtöämme: Miten lapseni selviävät muutoksesta ja miten oma pääni kestää kotiäitiyttä? Tämä 6-8 viikon rajapyykki on taianomainen. Lapset alkavat asettua aloilleen, he eivät ikävöi enää jatkuvasti Suomeen, vaan itseasiassa alkavat nauttiakin olostaan, uusista ystävistään, jopa haasteista koulussa ja niin edelleen. Sinua ei tarvita enää vain ahdistuksen vastaanottajana. Jopa teinisi pukee pyjaman lukion hengennostatusviikon ensimmäiseen päivään ja katsot sanattomana - ja äärettömän ylpeänä ja onnellisena - kun hän hyppää pyörän selkään ja katoaa koulutielleen. Nelivuotiaasi jää kouluun iloisena kerrottuaan aamulla auton takapenkiltä, että "tänään on Monday". Äiti voi huokaista ainakin hiukkasen: En ehkä sittenkään traumatisoinut lapsiani?

Maanantaiaamuna katselen suomalaisen poikani leikkiä lätäkön toisella puolella Amerikassa.


Entä sitten oma pääni? Jos et tunne minua vielä, sinun on ehkä tarpeen tietää, että pidän todella paljon työstäni ja myös työn tekemisestä. Siksi mietin ja pelkäsin etukäteen, miten selviäisin ilman työtä. Miten määrittelisin itseni ilman konsultti & kouluttaja -Sallaa? Pelkoni ovat vielä ainakin osoittautuneet turhiksi.

Rakas ystäväni kyllä eilen mesettäessämme muistutti, etten ole puhdas kotiäiti niin kauan, kun minulla on freelancer projekteja. Olen samaa mieltä. Odotan jo kaivaten kotiäitiyden maistamista syvemmin, kun saan mukaan ottamani projektin päätökseen. Vaikka pidän projekteista ja työstä, tässä välitilassa huomaan, että hengähdystauko ja erilaisen roolin ottaminen perheessä on todella tervetullut. Juuri nyt. 


Meren rannalla juomme aamukahvia ja -teetä mieheni kanssa katsellen maisemaa veneineen ja lintuineen hotellihuoneen parvekkeelta. Suomessa eletään ensimmäisiä pakkasaamuja, kun täällä vasta yöt alkavat kylmetä kuuman kesän jäljiltä. Tänäkin maanantaina Suomessa olisin vienyt lapseni hoitoon, matkustanut töihin Järvenpäähän tai kauemmas kouluttamaan. Mutta en täällä.

 Ensimmäinen kuukausi on takana ja olemme selvinneet ilman suurempia todella järistyttäviä yllätyksiä. 
Olemme itse asiassa jopa nauttineet todella monista asioista. Uskomme, että meillä on edessä todella antoisa vuosi. 
Jokaisella perheemme jäsenellä. 

Tänään olen kiitollinen siitä, että 
pian maastamuuttajan ja maahanmuuttajan
 välitilat ovat jo takanani tälläkin kertaa.
Olen kiitollinen siitä, 
että lapseni ovat joustamaankin joudettuaan omia itsejään. 
Ja että meillä on vielä monta kuukautta täällä yhdessä elettävänä. 


P.S. Jos ikinä pääset Long Islandille ja Montaukiin, käy ihmeessä syömässä Navy Beach -ravintolassa. Aja sinne, vaikka mitä lähemmäksi ajat, sitä oudommaksi miljöö muuttuu. Paikka on henkeä salpaava varsinkin pimeänä iltana valaistuksineen. Eikä Majakkakaan ole hullumpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti