Amerikkalaistumisesta

Järkytyin kuntosalin naisten höyrysaunassa pahanpäiväisesti. Astuessani sisään, joku kehtasi maata lauteilla ilkoalasti. Vetäessäni pyyhettäni tiukemmalle tuohuksissani ja istuessani siveästi alas huomasin tilanteen huvittavuuden. Puoli vuotta aiemmin istuin ilkoalasti pilatesasiakkaideni kanssa Riihimäkeläisen kuntosalin saunassa jutellen letkeästi. Mitä minulle on tapahtumassa? 

Siinä istuessani pyyhe tiukasti ympärilläni ja toinen allani mietin, olenko jo jotenkin amerikkalaistunut. Tulin siihen tulokseen, että olen. Apua. Alaston nainen ei enää häirinnyt minua lainkaan. Kaivoin suomalaisen luonteeni jostain amerikkalaisen hapatuksen alta ja sieltähän se löytyi. Luonnollinen asenne alastomuuteen. Mutta mitä muita asioita olen salakavalasti alkanut pitää itsestään selvyyksinä, jotka eivät sitä Suomessa minulle olisi?

Tässä muutamia esimerkkejä:

Kupongit ilahduttavat

1. Olen alkanut leikkaamaan kuponkeja mainoslehtisistä ja käyttämään niitä. Kyllä. Ihan totta. Apua (II). Aluksi vähättelin näitä, mutta kun lasten hiustenleikkuun voi saada kupongilla alle 5 dollarilla 20 dollarin sijaan tai saada 50 dollarin ruokaostoksesta 10 dollarin alennuksen, sormet hakeutuvat saksien ympärille todella luontevasti.  Kupongin hukkaaminen voi jopa harmittaa, olen huomannut.

2. En enää tuhahtele tien varrella näkyville lehti- ja oksakasoille, vaikka ne ovat pyöräillessä todella epäkäteviä. Alkuaikoina voivottelin itsekseni, miten älytöntä. Mikseivät huolehdi joka talo omista jätteistään kuten me ahkerat suomalaiset? Mutta myöhemmin ajattelin: Olisipa kätevää meilläkin, varsinkin kun Riihimäen beverly hillsin puistojen koivujen lehdet tykkäävät kaikki laskeutua juuri meidän pihaan (ja vähän naapurinkin) tai ainakin siltä tuntuu syksyisin. Nyt en enää edes huomaa kasoja.

3. Joka toinen maanantai kannan kaikki 6 isoa kierrätyssankoa tien varteen jo ihan muina miehinä. Paperit, metallit, kartongit ja muovit ovat sekaisin sulassa sovussa isoissa sangoissa, jotka auto hakee ja vie kierrätettäväksi. Tai niin sanotaan. 8 vuotta sitten nämä vielä lajiteltiin omiin sankoihin, mutta ei enää. Kaikki menee nyt yhdessä jonnekin, mistä kukaan ei tunnu tietävän miten kierrätettävät eritellään jatkossa. Suomessa kerään jätteitä varastoon sankoihin pari viikkoa ja sitten vien itse autollisen kaupassa käydessä mukanani kierrätyspisteelle. En enää mieti mikseivät amerikkalaiset tee samoin. 

Lehtikasa odottaa kaupungin noutoa tontin reunalla.

4. En tankkaa itse autoani enkä enää istu vaivautuneena autossa Josen tehdessä työtään. New Jerseyssä autoa ei saa tankata itse. Autosta ei saa nousta tankkaamisen aikana. Ajan jo luonnollisesti tankin viereen, avaan ikkunan ja tervehdimme Josen kanssa toisiamme. Kerron mitä haluan, annan pankkikorttini ja hän täyttää autoni tankin. Avaan ikkunan taas kun Jose lähestyy minua kuitin kanssa ja sanomme hei hei. En enää maksa tippiä Joselle, koska kuulin jenkkiystävältäni, että tästä palvelusta sitä ei makseta. En koe enää syyllisyyttä siitä, etten tiedä mikä tippi Joselle olisi hyvä tästä työstä. En enää katso joka kerta kuittia tankkaamisen jälkeen, sillä tiedän sen olevan törkeän halpaa.

On kuitenkin asioita, joista huomaan, etten ole vielä amerikkalaistunut. 

1. Kuten valoisat aamut. Nautin jokaikisestä edelleen. Viedessäni kuopusta kouluun imen valoa sisääni ja lähetän empatia-aaltoja Suomiystävilleni, jotka tekevät saman pimeässä. 

2. Ihmisten ystävällisyys. Vaikka ihmiset tervehtivät jatkuvasti ystävällisesti, en voi mitään sille, että joka kerta mieheni kanssa astuessamme ravintolaan ja kuullessamme jotain kaunista vastaantulijoilta tai tarjoilijoilta katsomme toisiamme ja hymyilemme. Awesome night for you guys! Kiitos. 

3. Lämpö. Vaikka joulu-ja tammikussa olemme jo kokeneet lumipäiviäkin, niin niiden välissäkin voi olla 15 astetta lämmintä. Tuolloin kehoo sanoo: on Suomen kesäkuu. Tämäkin varmaan laimenisi, jos asuisimme täällä pidempään, mutta nyt nautin tästä vielä seuraavat viisi kuukautta. Sitten voin taas suomalaistua rauhassa.

Tänään olen kiitollinen mielen toiminnasta, 

siitä miten mieli adaptoituu uuteen ympäristöön. 

Olen kiitollinen siitä, ettei kaikki tunnu niin ihmeelliseltä ja erilaiselta, 

vaikka se kovin hymyilyttääkin, koska se oli omalla tavalla väsyttävääkin. 

Kiitän valoisista aamuista, lämmöstä ja ihmisten ystävällisyydestä

 ja siitä, etten ihan vielä ole täysin amerikkalaistunut.

Ajatuksia kuukausi muuton jälkeen

Olemme nyt asuneet Yhdysvaltojen Princetonissa reilun kuukauden. 

Ennen lähtöämme kirjoitin maastamuuttajan välitilasta ja tänään kirjoitan kuukauden maassa asuneen tunnoista, jota voisi kutsua maahanmuuttaneen välitilaksi. Olen jo fyysisesti täällä, muuttanut maahan, mutta henkisesti minulla on vielä matkaa jäljellä. Ehkä yhden yön retkemme Montaukiin, Long Islandin itäisimpään päätyyn, antoi tilaa ajatuksille ja peilaamiselle. 

Missä olemme tällä hetkellä ja miltä nyt tuntuu? Asumme ulkomailla siis neljättä kertaa avioliittomme aikana. Ja silti pää käy läpi samoja vaiheita. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä siksikin vertaan kokemuksiani ja muutamat asiat tuntuvat toistuvat samankaltaisina, mikä on lohduttavaakin muutoksen keskellä.

Kuopukseni rakennelma hiekalla muistuttaa minua viimeisten kuukausien fyysisestä ja psyykkisestä muutosprosessista.

Maahanmuuttajan välitila on muunmuassa sitä, että huomaa olevansa kulttuurishokissa useammin kuin kerran. Mutta mitä kauemmin olet uudessa maassa asunut, sitä harvemmaksi shokkitilanteet ja äärettömät tunnepiikit käyvät. Netin tökkiminen ei ärsytä enää kuten ensimmäisellä viikolla. Osaat jo siirtyä suunnitelma b:hen tai tehdä hetken jotain muuta. Neljän viikon jälkeen eron huomaa ja kahdeksan viikon jälkeen on jo melkein poissa välitilasta. Ensimmäisten viikkojen tunneskaalat ruokakaupasta, koulutusjärjestelmästä, päiväkodeista, ravintoloista, tapahtumien paljoudesta, politiikasta, asumisen tasosta, informaatioyhteiskunnasta, autokulttuurista ja epäekologisuudesta alkavat tyyntyä ja harventua. 

Maahanmuuttajana peilaan välitilassani tunteitani niihin asioihin, joita pelkäsin ja pohdin eniten ennen lähtöämme: Miten lapseni selviävät muutoksesta ja miten oma pääni kestää kotiäitiyttä? Tämä 6-8 viikon rajapyykki on taianomainen. Lapset alkavat asettua aloilleen, he eivät ikävöi enää jatkuvasti Suomeen, vaan itseasiassa alkavat nauttiakin olostaan, uusista ystävistään, jopa haasteista koulussa ja niin edelleen. Sinua ei tarvita enää vain ahdistuksen vastaanottajana. Jopa teinisi pukee pyjaman lukion hengennostatusviikon ensimmäiseen päivään ja katsot sanattomana - ja äärettömän ylpeänä ja onnellisena - kun hän hyppää pyörän selkään ja katoaa koulutielleen. Nelivuotiaasi jää kouluun iloisena kerrottuaan aamulla auton takapenkiltä, että "tänään on Monday". Äiti voi huokaista ainakin hiukkasen: En ehkä sittenkään traumatisoinut lapsiani?

Maanantaiaamuna katselen suomalaisen poikani leikkiä lätäkön toisella puolella Amerikassa.

Entä sitten oma pääni? Jos et tunne minua vielä, sinun on ehkä tarpeen tietää, että pidän todella paljon työstäni ja myös työn tekemisestä. Siksi mietin ja pelkäsin etukäteen, miten selviäisin ilman työtä. Miten määrittelisin itseni ilman konsultti & kouluttaja -Sallaa? Pelkoni ovat vielä ainakin osoittautuneet turhiksi.

Rakas ystäväni kyllä eilen mesettäessämme muistutti, etten ole puhdas kotiäiti niin kauan, kun minulla on freelancer projekteja. Olen samaa mieltä. Odotan jo kaivaten kotiäitiyden maistamista syvemmin, kun saan mukaan ottamani projektin päätökseen. Vaikka pidän projekteista ja työstä, tässä välitilassa huomaan, että hengähdystauko ja erilaisen roolin ottaminen perheessä on todella tervetullut. Juuri nyt. 

Meren rannalla juomme aamukahvia ja -teetä mieheni kanssa katsellen maisemaa veneineen ja lintuineen hotellihuoneen parvekkeelta. Suomessa eletään ensimmäisiä pakkasaamuja, kun täällä vasta yöt alkavat kylmetä kuuman kesän jäljiltä. Tänäkin maanantaina Suomessa olisin vienyt lapseni hoitoon, matkustanut töihin Järvenpäähän tai kauemmas kouluttamaan. Mutta en täällä.

 Ensimmäinen kuukausi on takana ja olemme selvinneet ilman suurempia todella järistyttäviä yllätyksiä. 

Olemme itse asiassa jopa nauttineet todella monista asioista. Uskomme, että meillä on edessä todella antoisa vuosi. 

Jokaisella perheemme jäsenellä. 

Tänään olen kiitollinen siitä, että 

pian maastamuuttajan ja maahanmuuttajan

 välitilat ovat jo takanani tälläkin kertaa.

Olen kiitollinen siitä, 

että lapseni ovat joustamaankin joudettuaan omia itsejään. 

Ja että meillä on vielä monta kuukautta täällä yhdessä elettävänä. 

P.S. Jos ikinä pääset Long Islandille ja Montaukiin, käy ihmeessä syömässä Navy Beach -ravintolassa. Aja sinne, vaikka mitä lähemmäksi ajat, sitä oudommaksi miljöö muuttuu. Paikka on henkeä salpaava varsinkin pimeänä iltana valaistuksineen. Eikä Majakkakaan ole hullumpi.