Viimeisistä päivistä ennen paluumuuttoa.

Pakkauksen lomassa voi nauttia helteestä

Öiden määrän paluumuuttoomme voi laskea jo yhden käden sormilla. Hätkähdin siihen, kun viisivuotiaani teki sen tänään ruokapöydässä englanniksi ja suomeksi. Hän puhuu entistä useammin minulle englanniksi. Itse asiassa harvemmin enää suomeksi. Jos olisimme jäämässä tänne, vaatisin häntä puhumaan kotona Suomea, mutta nyt nautin hänen uudesta taidostaan. Neuvottelimme tänään englanniksi mm. siitä, mitä leluja vielä lopuista jäljellä olevista lahjoitamme eteenpäin ja mitä yritämme saada mahtumaan matkalaukkuihin mukaan. 

Aamupalan syötyäni pakkasin ja kuljetin rakkaalle naapurin ystävälleni kassissa sisustustavaroita, pyyhkeitä ja vodkaa. Mikä hassu yhdistelmä, mietin pimpottaessani todella tutuksi tullutta ovikelloa. Taloomme ei saa jäädä mitään, mitä sinne on kertynyt viime syyskuun alun jälkeen. Toiseen suuntaan hyvälle ystävälle samalla kadulla vien kapteeni -Jake päiväpeittoa ja lakanoita, jotka olisivat Suomen sängyssä liian pienet kuopukselle kuitenkin. Illalla vien keittiöstä kuivaruokia kolmannelle ystävälle ja annan vielä lelukassin neljännelle. Lähtö tuntuu jokaisen kassillisen myötä konkreettisemmalta ja haikeammalta yhtä aikaa. Kodin riisumiselta, mutta myös toisenlaiselta riisumiselta. On kirpeän karvaista irrottautua luoduista ihmissuhteista, joista on tullut läheisiä, mutkattomia ja aitoja. 

Lukiolaisemme kirjoittaa finalsejaan, eli loppukokeitaan, lukion vielä pyöriessä viimeisiä päiviä. Jokaisena aamuna koulussa toisten kanssa ääneen lausuttu lippuvala koulussa jää huomenna hänen osaltaan historiaan. Suomessa ei lippuvaloja peruskoulussa tai lukiossakaan vannota. Koepäivien jälkeen voi jatkaa kaveriporukan

Yliopistokampuksella kelpaa luiolaistenkin leikkiä

kanssa iltapäivää käymällä syömässä kaupungilla ja pelaamalla "Man hunt"  -peliä yliopiston kampuksella, jossa etsitään kaveriporukan jäseniä juosten piiloissa ja viestitellen kännyköillä. Parin tunnin juoksu tekee lukurumban jälkeen hyvää.

Viisivuotiaamme käy viimeisillä playdateillaan, jonne pääsee mm. mustalla makealla kaksiovisella autolla kaverin isän kyydissä. Niiden aikana voi päästä myös jätskirekalle sen jälkeen, kun on käynyt ystävän isovanhempien suljetun yhteisön uima-altaalla pulikoimassa. Kun nämä pienet vieraat eivät voi enää leikkiä meidän luona pakatuilla ja poislahjoitetuilla leluilla, siirtyy leikki ulos tikkujen ja kivien ääreen, yläkerran tyhjään huoneeseen syntyy koulu tai sohvatyynyistä rakennetaan majoja.

Viimeisinä iltoina olemme pakkailun lomassa mm. käyneet vielä lempipaikoissamme syömässä tai kävelyllä, istuneet ystävien kanssa iltaa lämpimässä takakuistilla tyhjentäen ruoka- ja viinivarastojamme. Olemme käyneet naapurikaupungissa Philadelphiassa minilomalla katsomassa U2 Joshua Tree kiertuetta, vierailleet kirjaston lapsille järjestämässä dinoillassa ja tehneet sademetsältä tuntuvassa ilmassa HIITti -treenejä. Dinoillan jättimäisen T-rexin pyöriessä ihailevien lasten edessä katselin ihmisten määrää torilla. Vielä myöhemmin pimeän tultua tämän toriaukean puiden valot syttyisivät ja täällä olisi ilmaiskonsertti iltalämpimässä. Huomenna samaisella aukealla olisi perheiden pizzailta ja viereisessä puistossa Lululemonin ja punttisalini järjestämä ulkoilmatapahtuma. Ei ehkä Riihimäellä sitten ihan samanmoista ole. Vaikka siellä graniitin aukio onkin. Ja tapahtumia.

Kivoja paikkoja syödä riittää ja ne ovat auki pitkään iltaisin

Mietin, miten lapsillekin tämä lähtö on haastavaa, ei vain meille aikuisille.  Monessa kohtaa iskee haikeus, arkistenkin järjestelyjen keskellä. Kun me aikuiset järjestämme auton myymistä, pankkitilien, vakuutusten ja puhelinliittymien lopettamisia, lapset jättävät omia jäähyväisiään. Takapenkillä viedessäni kuopuksen leikkikaveria takaisin kotiin kuulen lasten puhuvan siitä, millaista on, kun ystävä muuttaa pois toiseen maahan. Yksi teema on etäisyys ja pitkä matka. Toinen on ikävä. Onneksi keskustelulla on tavallaan onnellinen loppu: Toinen ystävistä haluaa nimittäin tulla isona Hulkiksi. Sitten hän voi isona vihreänä miehenä vain hyppiä takaisin ystävänsä luo toiseen maahan. Kun hän on takaisin ystävänsä luona, hän voi palautua ihmiseksi. Sitten ystävä tunnistaa hänet ja he voivat halata kuten aina ennenkin ja leikkiä taas yhdessä.

    

Tänään olen kiitollinen siitä, että saimme auton myytyä, 

vaikka sitä ehti vielä joku kolhia ennen lähtöämme.

Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ottavat vastaan käytettyä tavaraa jopa täällä, 

missä kaatopaikalle menee 55% talousjätteestä (vrt. Ruotsi 1%). 

Olen kiitollinen lapsistani, jotka muuttavat mielellään Suomeen, 

vaikka lähtö täältä ei ole heillekään helppo ja yksinkertainen asia.

 Siitäkin iloitsen, että sain vielä mieheni kanssa 24h:n miniloman kaksin 

kaiken muuttohässäkän ja järjestelyjen keskellä. Kiitän ihanasta lastenvahdista.

Kiitän joka ikisestä vieraasta, jotka ovat vieneet kirjoja, vaatteita, kenkiä tms. 

sekavaa tavaraa meiltä Suomeen mennessään ja siitä, että pian tämä pakkaaminen on ohi ja purkaminen, oman kodin laitto saa taas alkaa.