Suomipyöräilijän päivittelyä.

Tänään muistin salille pyöräillessäni, miksen juurikan kuluta "pyöräteitä" ameriikan mantereella. Jos pyöräteitä joillain kohdin onkin, ne ovat onnettomassa kunnossa. Puiden juuret nousevat huonosti perustetun asfaltin alta, vesilätäköt ovat syöneet kuoppiaan vuosia ja kapeuden vuoksi ei toivo kenenkään muun tulevan vastaan. Tämän(kin) vuoksi jenkit autoilevat. Tämä yhteiskunta ja julkinen liikenne ja väylät eivät suosi muita kulkuneuvoja.

Pyöräteiden parhaimmistoa Princetonissa voi ihailla pyöräkorin yli.

Näin Trumplandian ensimmäisenä virallisena päivänä käänsin pyöräillessä katseeni myös ajotielle tien vierellä ja pääni päälle hurjina massoina notkuviin sähköjothoihin. Naurahdin, koska vielä viime kerralla täällä asuessamme sateella puhelimet eivät toimineet. Julkisilla varoilla maksettavat toiminnot, kuten nyt nämä edellä mainitsemani muistuttavat minua Venäjällä näkemästäni. Hurjia summia kiinteistöveroja maksavien rahat Princetonissa eivät ainakaan mene teiden ylläpitoon. Täällä ei mielellään aja pimeälläkään, koska tiellä voi olla todella ikäviä kuoppia ja niitä on vaikea nähdä ennalta, koska katulamppuja ei joko ole tai niitä on niin harvakseltaan, ettei ymmärrä, mitä niilläkään sitten edes tekee.

Kun valkoihoinen ajaa pyörällä täällä, ihmiset eivät voi moista ymmärtää. He jopa hiljentävät vauhtia ja näyttävät avoimesti huolensa. Kävely on vielä kummallisempaa. Niinkin outoa, että englantilaiselle professorinaapurillemme kyytiä tarjosi ventovieras ihminen. Miksi ihmeessä joku valitsisi pyöräilyn tai kävelyn töihin? 

Massiiviset notkuvat sähköpiuhat.

Kansainvälinen tutkijaperhekommuunimme on huolestuttanut täkäläisiä urakalla. Mieheni pyöräilee monen kollegansa kanssa töihin. Me yritämme pitää täällä yhden auton taloutta, mikä sekin kummaksuttaa. Osa kävelee. Kaupunkiin on reilu 3 kilometriä huonoja kävelyteitä. Lukiolaisemme on 1500 oppilaan koulussa yksi niistä alle kymmenestä, jotka pyöräilevät kouluun. Autoilun ihmemaassa lukion parkkipaikka ei täytykään polkupyöristä tai mopoautoista, vaan toinen toistaan hienommista autoista, joilla 16 vuotta täyttäneet ajelevat itsekseen kouluun. Muut nauttivat vanhempien kyydityksestä ja jotkut uhrautuvat bussin kyytiin. En nyt mene tässä blogissa ekologiseen syyllisyysahdistukseeni bensan kulutuksesta tässä maassa (vaikka mieli tekisi). Ehkä toiste.

Päivä ja keli tuntui muuten kovin suomalaiselta. Pilviseltä, synkältä ja sumuiselta. Tammikuu täällä, kehossani suomalainen lokakuu. Pyöräillessäni mietin suomalaisia julkisia palveluja ja sitä, etten usko näiden asioiden täällä tulevaisuudessa muuttuvan parempaan. Kaipaan kunnon jalkakäytäviä kotikaupungissani Riihimäellä ja tilaa autotienkin vieressä, missä aikuiset voivat pyöräillä ilman julmia katseita. Tajuan, etten ole enää aikoihin nähnyt roikkuvia sähköpiuhoja Suomessa. Huomaan arvioivani onko mökkitiemmekin paremmassa kunnossa kuin kadut täällä. Noh, niitä rahoittaakin yksityiset. Näin se matkailu avartaa.

 Tänään olen kiitollinen yhdestäkin autostamme täällä. 

Valinnastamme sijoittaa siihen jaksamisemme ja tämän yhteiskunnankin ehdoilla. 

Olen kiitollinen siitä, että Suomessa on helpompaa pyöräillä ja kävellä,

 liikkua ilman omaa autoa ja jopa julkisillakin kulkuvälineillä. 

Ja siitä, että Suomessa valinta yhden auton perheeksi ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin täällä.

 Kiitän suomalaisesta yhteiskunnasta ja veronmaksajista sekä niistä yksityisistä, jotka maksavat todella suuria summia verotaakastamme.  En pidä sitä itsestäänselvänä.

Täällä yksityiset eivät taipune moiseen.