Arvostaako enemmän ulkoilua vai makeita sisäprojekteja eskarissa?

Täällä Yhdysvalloissa oleskelumme alkuaikoina viime syksynä en meinannut päästä yli siitä, miten vähän nelivuotiaani oli esikoulussa ulkona päivittäin. Suomalaisittain ajatellen kalliissa preschoolissa, jossa poikamme käy arkisin kolme tuntia päivässä, ulkoillaan noin 20-30 minuuttia sään salliessa. Ja tuo sään salliessa tarkoittaisi, että Suomessa he ulkoilisivat lähinnä silloin, kun on oikein kiva ilma: talvella pikkupakkasella, kun aurinko paistaa. Keväisin ja kesäisin, kun maa ei ole lainkaan kostea -lue likaa housuihin tartuttava - eikä sateesta tai tummista pilvistä ole tietoakaan.

Pikkukemistini tutkii sisällä kamujen kanssa, mitä näistä pääväreistä tulikaan yhdistettynä.

Jotain kuitenkin on tapahtunut tälle ulkoiluneuroottiselle kotirouvalle. Suomeen paluumme lähestyessä en ole enää lainkaan huolissani ulkoilusta. Ehkä jopa päinvastoin. Olen alkanut arvostamaan kaikkia niitä projekteja ja retkiä, joita seuraa yksi toisensa perään luontevana jatkumona ja toinen toistaan upeammilla askarteluilla, pirroksilla ja savitöillä.  Ennen pääsiäistä luokassa oli oikea munien hautomo, joista kuoriutui tipuja. Väreihin tutustumisen viikolla pääväreistä sai eri aamuina tuottaa pipeteillä uusia värejä kuin kemisti konsanaan. Avaruusteeman aikana vierailtiin Trentonin planetaariossa ja tehtiin omia planeettoja sekä leikittiin raketilla yhdessä sitä rakentaen luokan keskellä. Muun muassa.

Äitienpäivälahjat odottavat hauskoissa "koti" -pusseissa - Wendy Wednesdayn satoa.

Nyt huomaan olevani uuden ihmettelyn edessä: 

Miksi Suomessa ulkoillaan niin paljon päiväkodeissa ja eskarissa?

Muistelin, että viimeisen lukuvuoden aikana lapseni ollessa kolmevuotiaiden ryhmässä, jossa hän oli yksi vanhempia pienten lasten ryhmässä, hän toi kotiin yhden askartelun keväällä. Muistan sen siksi, että vanhempien kanssa mietimme miten päiväkodin henkilöstö jaksaa, sillä ulos kurakelillä menoon tuntui menevän ikuisuus pienimpiä pukiessa ja riisuessa kuravermeisiin. Nyt mietin, onko se kaikki ulkoilun määrä Suomessa este pienten erilaiselle käsillä tekemiselle kuin hiekan, lumen ja muiden ulkoa löytyvien elementtien tutkimiselle.

Jääkaapin ovi täyttyy viikoittain erilaisesta lapsen itse tekemien tuotosten näyttelystä.

Vieraanamme tänä keväänä oli mm. rakas sukulaistyttö, joka on opiskellut lähihoitajaksi ja työskennellyt päiväkodeissa vuosia. Tällä hetkellä hän opiskelee toimintaterapeutiksi ja vieraili aamupäivän kummipoikansa ryhmässä täällä jenkeissä. Henki salpaantuneena hänkin ihaili erilaisten pisteiden määrää luokassa. Hänen mieleensä jäi mm. pyykkinaru, johon lapset saivat laittaa sukkia kuivamaan pareja etsien. Niinpä. Kiva idea sekin.

Keskustelimme paljon siitä, millaisia päivät Suomen päiväkodeissa ovat ja miksi siellä ei ole niin paljon aikaa askartelulle ja projekteille. Vaikka kyllähän siellä suunnitellaan ja toteutetaan erilaisia teemoja. Kotiin päin niistä näkyy vain kovin vähän. Varhaiskasvatusta määrittelee Suomessa laadukkaat lait, opetussuunnitelmat ja koulutus. Arvostan Riihimäkeläisiä päiväkoteja ja siellä tehtävää työtä. Arvostuksen puutteesta ei nyt ole kysymys. Mietimme vain resursseja ja sitä, miksi ulkoiluajat todellakin ovat niin pitkiä sen sijaan, että useammin kuin nyt jäätäisi sisälle ja tehtäisi jotain perusleikeistäkin poikkeavaa. 

Avaruusprojektin osana askarreltiin tietenkin omia planeettoja ja tehtiin lentäviin tähtiin toiveita.

Pahvinen raketti kutsui lapsia työhön.

Tulin siihen tulokseen, ettei ulkoilua ja askarteluja ja projekteja ja retkiä tarvitse asettaa toisiaan vastaan. Mietin voisiko löytyä jokin hyvä välimuoto? Ja mitä sellainen Suomessa maksaisi perheelle? Entä yhteiskunnalle? Maksaisiko se vanhemmille

kokopäiväisenä saman kuin täällä, yli 1000e /kk omilla lounailla. Maksaisinko siitä Suomessa sellaisia summia? Ehkä en. Tämän vuoden tärkeimmät syyt kuopuksemme maksulliseen esikouluun laitossa olivat, että hän saisi oppia kieltä, saisi leikkiä ikäistensä kanssa ja äiti saisi hetken päivässä hoitaakseen Suomen projektejaan ja kodin juoksevia asioita.

Hautomon tapahtumia seurattiin omassa luokassa.

En kadu lainkaan sitä, että olemme maksaneet tästä yli 500 euroa kuukaudessa. Mukaan Suomeen viemme englantia ymmärtävän ja puhuvan viisivuotiaan, hurjan paljon tekemällä oppineen iloisen lapsen, sekä vinon pinon tuotoksia, jotka kehystän hänen huoneensa seinälle Suomessa. Muistan eräänkin illan, kun nelivuotiaani selitti minulle, miten "Earth on äiti tämä meidän maapallo ja sun, eli aurinko ei kuule ole ollenkaan planeetta vaan se on tähti. It just burns all the time. Untill it dies."

Ensi syksynä opettelemme sitten taas viisivuotiaan kanssa Suomessa menemään ulos joka säällä. Kurahousut ja lumihaalarit otetaan taas osaksi arkea.

Tänään olen kiitollinen kaikista niistä upeista

 projekteista ja töistä, joiden tekemisessä lapseni on saanut täällä olla mukana. Kaikesta ihmettelystä, leikin kautta oppimisesta ja taitojen kehittämisestä. 

Kiitän lapsen ulos pukemisen helppoudesta ja kurahousuvapaasta vuodesta. 

Kiitän erilaiseen tutustumisen mahdollisuudesta varhaiskasvatuksenkin näkökulmasta.

P.S. Suosittelen ULN Schoolia (ULNS) lämpimästi Princetonissa!

I warmly recommend ULNS in Princeton for all!

Kevät puhkeaa Princetoniin ja kotiin - ainakin suomalaisen mielestä

Vaikka täkäläisten mielestä kevät koittaa täällä vasta toukokuussa,
on meidän suomalainen perhe nauttinut kevätfiiliksestä jo muutaman viikon.
Keli on hassu sikäli, että vaikka jonain yönä voi olla 12 astetta pakkasta ja muutama aste lämmintä päivällä,
voi parin päivän päästä olla jo 15 astetta lämmintä päivällä.

 Joinain iltoina ltaa voi istua siis helposti ulkona vielä pimeänkin tultua.
Tietenkin käytämme tilanteen hyväksi ja sytytämme kynttilöitä takakuistille ja
 hengittelemme ihmettä: Helmikuussa ulkona kuistilla.
Ajatella, että sellainenkin on maailmassa mahdollista, huokailemme. 

Suomalainen minä bongaa kevätkukkia ihmeissään näin aikaisin.

Skandinaavit voikin löytää heti ensimmäisten kevätilmojen koittaessa täällä takakuistin lisäksi työpaikalla kahvia nauttimassa ulkona tai lukemassa kirjaa tuolilla, joka on kuljetettu juuri sopivasti illan viimeisetkin auringonsäteet tavoittavaan kohtaan pihamaalla. Lounaspaikassa etsiydytään heti ulos syömään jos mahdollista tai lähdetään ulos syömään illalla vain siksi, että voi kokea, miltä tuntuu syödä ulkoterassilla helmi-maaliskuussa. Kansainvälisessä yhteisössä muut vielä puistattelevat kylmyyttä ja naureskelevat hyväntahtoisesti ulkoiluinnollemme. Meillehän tämä on kuin Suomen kesäkuu.

Rakastan kevättä Suomessakin. Kotimaassa olisin jo leikannut omenapuuni ja ottanut oksia sisälle. Koska minulla ei ole täällä omenapuuta hain läheisestä kadunvarsipuusta magnoliapuun oksia maljakkoon. Ressukka oli täysin heinittynyt hoitamattomana autiotalon pihalla, josta ystäväni kertoi kaikkien tällä kadulla hakevan oksia luvan kanssa. Askartelin myös kranssin oveen pääsiäistä odotellessa. Selvä kevään merkki: Alan herätä sisustuspuuhiin.

Oksa-asetelmat ja kranssien askartelu kuuluvat kevääseeni, olinpa missä tahansa.

Olen nauttinut vielä harvojen lämpimien aamujen juoksulenkeistä kanaalin varrella, josta bongasin kilpikonniakin. Suomessa palaan töihin, eikä aamulenkki helmikuussa topissa taida olla mahdollista. Kotiinpaluu ja työt alkavat jo liikkua mielessä, mutta vielä hetkeksi haluan kiinnittää katseen täkäläiseen kevääseen - tai suomalaisella asteikolla pari kuukautta aiemmin koittavaan kesään - ja nauttia muutamasta jäljellä olevasta kotiäidin kuukaudestani.

Tänään olen kiitollinen koittaneesta keväästä ja 

sen mukanaan tuomasta valosta, lämmöstä ja kauneudesta. 

Kiitän naapuruston lapsista ja heidän äänistään kirmatessaan ulkona.

Kiitän ulkokuistilla vietetyistä hetkistä läheisten ja ystävien kanssa

 ja siitä, että Suomessakin valon määrä lisääntyy.

Kurkistus eskarilaisen puuhiin Thanksgiving -viikolla

Minulla kävi tuuri. Pääsin juuri tällä viikolla, kun juhlitaan yhtä Amerikkalaisten kansallista juhlapäivää Thanksgivingiä, nelivuotiaani eskarin auttavaksi vanhemmaksi (helping parent). Alun perin juhlaa on ymmärtääkseni juhlittu kiitoksena syksyn antimista. Siihen liittyy myös historiallinen näkökulma, jossa tuodaan esille niin kulttuurisia kuin uskonnollisiakin ulottuvuuksia.

Luokan yhteinen kalkkuna kiitosaiheineen koristaa luokan seinää syyslehtiaskartelujen keskellä

Koko kuukauden opettajat ovat valmistaneet lapsia tähän teemaan ja mekin saimme kotiin Amerikan alkuperäiskansoista kertovan opuksen, josta luimme enemmänkin vielä suomenkieltä ymmärtävälle lapselleni aina mitä milloinkin oli luvassa. Jos seuraavana päivänä maalattiin yhteistä kalkkunaa, luotiin kippoja savesta tai askarreltiin toteemeja, saimme tietää siitä etukäteen aiheesta lukemalla kirjasta. Kuinka huomaavaista opettajilta.

kalkkunan askartelua kotona

Eräänä kauniina marraskuun päivänä isoon yhteiseen - ja tietenkiin edellisenä päivänä yhdessä maalattuun - kalkkunaan kiinnitettiin sulkia, joissa kussakin luki lasten omia kiitosaiheita. Nelivuotiaani oli ilmaissut olevansa kiitollinen kummin vierailusta luonamme. Muita lasten kiitosaiheita olivat mm. jäätelö, lumi ja syntymäpäivät. Niinpä mekin innostuimme kotona askartelemaan ystävän meille ostaman askartelutyön, pienen oman kalkkunan.

Kun oma päiväni eskarissa auttavana vanhempana koitti, en meinannut malttaa lopettaa leikkiä ja tekemistä lasten kanssa. Päivän työpisteet koostuivat mm. vapaasta kyläleikistä, kutomisesta, mutamajan rakentamisesta osaksi lasten yhdessä rakentamaa kylää ja tiipiileikistä, jossa sai myös harjoitella laskemista ja tutustua alkuperäiskansojen erilaisiin tapoihin asua ja elää. Teltan kattoon oli kiinnitetty numero kolme, jotta lapset tiesivät, että siellä saisi leikkiä vuorollaan aina maksimissaan tietty määrä lapsia. Suloinen pieni poika laski nätisti itsekseen teltan ovella sisällä leikkivien lasten lukumäärän ja kääntyi sulavasti toiseen leikkiin laskettuaan kolmeen. Välillä käytettiin myös tiimalasia. Sitä isompihiekkaista tietenkin, kuten lapset korjasivat minua, kun tarjosin heille minuutin tiimalasia. Viiden minuutin tiimalasin aikana saakin paremmat leikit aikaan. Höpsö aikuinen.

Kirjasta pienikin saa käsityksen, mitä tavoitellaan

Mutamaasekoitus tehtiin tietenkin yhdessä lasten kanssa. Opettaja oli tuonut multaa luultavasti kotipihasta, sillä siellä oli vielä matoja ja oksan paloja joita ihmeteltiin yhdessä lasten kanssa. Seokseen laitettiin liimaa ja vettä ja sekoitettiin kuka lusikalla ja kuka paljaalla kädellä. Kuulin oman poikanikin sanovan amerikkalaisesti ieew!, mutta liittyvän innokkaana silti rakentajien joukkoon sininen suojatakki yllään. 

Autellessani lapsia pesemään käsiään ja siivoamaan jälkiä seurasin lasten iloista leikkiä rauhassa eri pisteillä ja mietin, miten hyvin tämäkin on mietitty. Pian luokkaan tulisi Wendy, joka laulattaisi lapsia aiheeseen liittyen puolen tunnin ajan. Minä valmistaisin välipalan sillä aikaa. Välipalan jälkeen olisi kirjasto hetki luokan kirjojen kanssa, minkä jälkeen siirtyisimme ulos ulkolaulun saattelemana. Ulkona vietettäisi vain puoli tuntia ennen vanhempien tuloa. 

Mietin kovasti järjestetyn ja vapaan leikin eroa näiden kahden maan välillä nelivuotiaiden kanssa. En ole varhaiskasvatuksen ammattilainen, mutta mietin silti etuja ja haittoja, plussia ja miinuksia. Suomessa ainakin poikani päiväkodissa leikki ja leikkiin hakeutuminen on suureksi osaksi ymmärtääkseni vapaata. Ymmärrän sen kehittävän luovuutta ja kriittistä ajattelua sekä sosiaalisia taitoja. Arvostan sitä. Samalla mietin kuitenkin, voisiko näistä löytyä jokin välimuoto. Voisiko lapseni päiväkotiryhmässäkin olla aamuisin pöydillä esillä joitakin erilaisia leikkiin ja peliin kutsuvia elementtejä? 

Ymmärrän, että Suomessakin eskarissa toiminta on paljon enemmän ohjattua, mikä on täällä siirtynyt koko ajan nuorempien ja nuorempien lasten pariin. Sitä en toivoisi Suomessa seurattavan. Ymmärrän myös, että aamuvuorossa ei ole Suomessa päiväkodeissa kolmea aikuista, kuten lasten vanhempia hyödyntävässä 14 nelivuotiaan ryhmässämme täällä, josta maksankin sen 540dollaria kuukaudessa. Kolmesta tunnista keskimäärin 3-4 vrk viikossa. 

Teltta ei ole kauaa tyhjänä.

On aika haastavaa asetella leluja tiloihin Suomen järjestelmässä, missä päiväkotien hinnat on

mahdollisimman alhaalla ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Kun lapsia pitäisi olla ottamassa vastassa samaan aikaan kun yrität laittaa aamupalaa tarjolle ja ehkä vahtia jo tulleiden lasten leikkiä. Mietin, miksi päiväkodeista ei voisi maksaa vielä enemmän paremman laadun turvaamiseksi lapsille ja inhimillisemmän työympäristön tarjoamiseksi lastenohjaajille ja opettajille? Tai miksi ne, jotka ansaitsevat enemmän, eivät voisi oikeasti maksaa liukuvasti reippaasti enemmän kuin vähemmän ansaitsevat? Tuntuu hassulta, että itse, vaikken kuulu kovapalkkaisiin, kuulun kuitenkin eniten päiväkodista maksaviin (n. 280 euroa kuussa).

Riihimäellä, kotikaupungissa päätettiin juuri, ettei ryhmäkokoja kasvateta lakimuutoksesta riippumatta. Mietin itse, että se on tietenkin hyvä juttu lapselleni. Samaan aikaan mietin kuitenkin, millä se maksetaan, jos meiltä vanhemmilta ei oteta enemmän rahaa? Missä maksamme kuntalaisina enemmän? Vai otammeko vain lisää velkaa?
 

Toivoisin, että Suomessakin voitaisi siirtyä aikaan, jossa innovatiiviset ratkaisut, kuten vanhempien hyödyntäminen päiväkodissa ja kouluissakin otettaisi paremmin huomioon. Ymmärrän, että tasa-arvoisuudessa olemme saavuttaneet paljon, mutta välillä koen, että se on myös este jollekin hyvällekin. Nautin todella paljon siitä, että pääsen kurkistamaan lapseni arkeen samalla, kun voin auttaa opettajia ja tutustua lapseni leikkikavereihin. Näihin pieniin ihmisiin, joiden kanssa lapseni viettää ison ajan. Vastaavasti nautin myös siitä yhteisön tunteesta, mikä vanhempien kesken vallitsee, kun aamulla toivotamme luokkaan jäävälle vanhemmalle mukavaa päivää vuoron perään ja arvostamme jokaisen panosta.

 Tänään olen kiitollinen lapseni eskarista,

 sen opettajista ja heidän luovuudestaan. 

Olen kiitollinen siitä, että saan olla auttava vanhempi kerran kuussa ja 

nähdä sen, miten lapseni toimii eskarissaan nelivuotiaana. 

Olen myös kiitollinen Suomen laadukkaasta ja edullisesta päivähoitojärjestelmästä,

 jossa en 100% työskentelevänä pystyisi toimimaan auttavana vanhempana.