Arvostaako enemmän ulkoilua vai makeita sisäprojekteja eskarissa?

Täällä Yhdysvalloissa oleskelumme alkuaikoina viime syksynä en meinannut päästä yli siitä, miten vähän nelivuotiaani oli esikoulussa ulkona päivittäin. Suomalaisittain ajatellen kalliissa preschoolissa, jossa poikamme käy arkisin kolme tuntia päivässä, ulkoillaan noin 20-30 minuuttia sään salliessa. Ja tuo sään salliessa tarkoittaisi, että Suomessa he ulkoilisivat lähinnä silloin, kun on oikein kiva ilma: talvella pikkupakkasella, kun aurinko paistaa. Keväisin ja kesäisin, kun maa ei ole lainkaan kostea -lue likaa housuihin tartuttava - eikä sateesta tai tummista pilvistä ole tietoakaan.

Pikkukemistini tutkii sisällä kamujen kanssa, mitä näistä pääväreistä tulikaan yhdistettynä.

Jotain kuitenkin on tapahtunut tälle ulkoiluneuroottiselle kotirouvalle. Suomeen paluumme lähestyessä en ole enää lainkaan huolissani ulkoilusta. Ehkä jopa päinvastoin. Olen alkanut arvostamaan kaikkia niitä projekteja ja retkiä, joita seuraa yksi toisensa perään luontevana jatkumona ja toinen toistaan upeammilla askarteluilla, pirroksilla ja savitöillä.  Ennen pääsiäistä luokassa oli oikea munien hautomo, joista kuoriutui tipuja. Väreihin tutustumisen viikolla pääväreistä sai eri aamuina tuottaa pipeteillä uusia värejä kuin kemisti konsanaan. Avaruusteeman aikana vierailtiin Trentonin planetaariossa ja tehtiin omia planeettoja sekä leikittiin raketilla yhdessä sitä rakentaen luokan keskellä. Muun muassa.

Äitienpäivälahjat odottavat hauskoissa "koti" -pusseissa - Wendy Wednesdayn satoa.

Nyt huomaan olevani uuden ihmettelyn edessä: 

Miksi Suomessa ulkoillaan niin paljon päiväkodeissa ja eskarissa?

Muistelin, että viimeisen lukuvuoden aikana lapseni ollessa kolmevuotiaiden ryhmässä, jossa hän oli yksi vanhempia pienten lasten ryhmässä, hän toi kotiin yhden askartelun keväällä. Muistan sen siksi, että vanhempien kanssa mietimme miten päiväkodin henkilöstö jaksaa, sillä ulos kurakelillä menoon tuntui menevän ikuisuus pienimpiä pukiessa ja riisuessa kuravermeisiin. Nyt mietin, onko se kaikki ulkoilun määrä Suomessa este pienten erilaiselle käsillä tekemiselle kuin hiekan, lumen ja muiden ulkoa löytyvien elementtien tutkimiselle.

Jääkaapin ovi täyttyy viikoittain erilaisesta lapsen itse tekemien tuotosten näyttelystä.

Vieraanamme tänä keväänä oli mm. rakas sukulaistyttö, joka on opiskellut lähihoitajaksi ja työskennellyt päiväkodeissa vuosia. Tällä hetkellä hän opiskelee toimintaterapeutiksi ja vieraili aamupäivän kummipoikansa ryhmässä täällä jenkeissä. Henki salpaantuneena hänkin ihaili erilaisten pisteiden määrää luokassa. Hänen mieleensä jäi mm. pyykkinaru, johon lapset saivat laittaa sukkia kuivamaan pareja etsien. Niinpä. Kiva idea sekin.

Keskustelimme paljon siitä, millaisia päivät Suomen päiväkodeissa ovat ja miksi siellä ei ole niin paljon aikaa askartelulle ja projekteille. Vaikka kyllähän siellä suunnitellaan ja toteutetaan erilaisia teemoja. Kotiin päin niistä näkyy vain kovin vähän. Varhaiskasvatusta määrittelee Suomessa laadukkaat lait, opetussuunnitelmat ja koulutus. Arvostan Riihimäkeläisiä päiväkoteja ja siellä tehtävää työtä. Arvostuksen puutteesta ei nyt ole kysymys. Mietimme vain resursseja ja sitä, miksi ulkoiluajat todellakin ovat niin pitkiä sen sijaan, että useammin kuin nyt jäätäisi sisälle ja tehtäisi jotain perusleikeistäkin poikkeavaa. 

Avaruusprojektin osana askarreltiin tietenkin omia planeettoja ja tehtiin lentäviin tähtiin toiveita.

Pahvinen raketti kutsui lapsia työhön.

Tulin siihen tulokseen, ettei ulkoilua ja askarteluja ja projekteja ja retkiä tarvitse asettaa toisiaan vastaan. Mietin voisiko löytyä jokin hyvä välimuoto? Ja mitä sellainen Suomessa maksaisi perheelle? Entä yhteiskunnalle? Maksaisiko se vanhemmille

kokopäiväisenä saman kuin täällä, yli 1000e /kk omilla lounailla. Maksaisinko siitä Suomessa sellaisia summia? Ehkä en. Tämän vuoden tärkeimmät syyt kuopuksemme maksulliseen esikouluun laitossa olivat, että hän saisi oppia kieltä, saisi leikkiä ikäistensä kanssa ja äiti saisi hetken päivässä hoitaakseen Suomen projektejaan ja kodin juoksevia asioita.

Hautomon tapahtumia seurattiin omassa luokassa.

En kadu lainkaan sitä, että olemme maksaneet tästä yli 500 euroa kuukaudessa. Mukaan Suomeen viemme englantia ymmärtävän ja puhuvan viisivuotiaan, hurjan paljon tekemällä oppineen iloisen lapsen, sekä vinon pinon tuotoksia, jotka kehystän hänen huoneensa seinälle Suomessa. Muistan eräänkin illan, kun nelivuotiaani selitti minulle, miten "Earth on äiti tämä meidän maapallo ja sun, eli aurinko ei kuule ole ollenkaan planeetta vaan se on tähti. It just burns all the time. Untill it dies."

Ensi syksynä opettelemme sitten taas viisivuotiaan kanssa Suomessa menemään ulos joka säällä. Kurahousut ja lumihaalarit otetaan taas osaksi arkea.

Tänään olen kiitollinen kaikista niistä upeista

 projekteista ja töistä, joiden tekemisessä lapseni on saanut täällä olla mukana. Kaikesta ihmettelystä, leikin kautta oppimisesta ja taitojen kehittämisestä. 

Kiitän lapsen ulos pukemisen helppoudesta ja kurahousuvapaasta vuodesta. 

Kiitän erilaiseen tutustumisen mahdollisuudesta varhaiskasvatuksenkin näkökulmasta.

P.S. Suosittelen ULN Schoolia (ULNS) lämpimästi Princetonissa!

I warmly recommend ULNS in Princeton for all!