Ihmissuhteiden muodostamisesta ulkomailla

Mikään ei muuta sitä, että ulkomailla asuessa matka rakkaan suomiystävän keittiön pöydän ääreen tuntuu joinain päivinä todella pitkältä. On ikävä ihmisiä. Vuoden lähestyessä loppua kävin miettimään sitä, miten muodostan ihmissuhteita ulkomailla asuessamme. Millaisia vinkkejä voisin antaa sinulle, joka kenties olet muuttamassa tai olet juuri muuttanut ulkomaille ehkä ensimmäistä kertaa? Tai mitä sellaista voisin edes jakaa, joka voisi auttaa jotakuta, joka jännittää ulkomaille muuttoa mm. sosiaalisten suhteiden vuoksi.

Rakkaita ihmisiä on välillä jätettävä hetkeksi Suomeen: läksiäiset paljuillen.

Minulla ei ehkä ole vastauksia, mutta kerron sinulle omista kokemuksistani. Ihmiset ovat erilaisia ja tilanteet ulkomaille lähtiessä ovat erilaisia. Jotkut lähtevät ulkomaille sinkkuina, toiset pariskuntina ilman lapsia, kuten me ensimmäistä kertaa Saksaan lähtiessämme. Ystäväpiiriin ei silloin kuulunut lapsiperheitä vaan juuri valmistumaisillaan olevia opiskelijoita ympäri maailmaa. Kaikki oli kepeämpää (jos ei raskauspahoivointia lasketa), kuin seuraavilla kerroilla lähtiessämme ulkomaille lasten kanssa ja molempien käydessä töissä. Tilanteet vaikuttavat myös sosiaaliseen elämään.

Minuun ei istu ajatus, jossa olisin solmimatta uusia ihmissuhteita vain siksi että tiedän asuvamme ulkomailla väliaikaisesti. Minut tuntevat tietävät, että olen ehkä sieltä sosiaalisimmasta päästä. Isosiskoni korjaisi: Ota pois sana ehkä! Ihmissuhteiden syntymistä tai niiden laatua ei voi kuitenkaan ystävyydessä  mielestäni pakottaa. Ne syntyvät, jos ovat syntyäkseen. Todella läheinenkin ystävyys voi syntyä pienen koulun kirjautumiskopissa, jonne ahtautuu kaksi perhettä oivaltaen molempien olevan uusia paikkakunnalla.Työpaikalla tai lasten kautta. Sekin, että ulko-ovenne ovat kuuden metrin päässä toisistaan ja molempien pienimmät kaipaavat ystäviään kaukana kotoa, voi rakentaa ystävyyden aikuisten - ja lasten - välille.

Kun työskentelin Englannissa asuessamme lennellen ympäri pohjoismaita konsulttina sekä matkustaen Oxfordista lontoon toimistoon ja takaisin (ollessani taas kerran raskaana ulkomailla ja voivani siksi pahoin), ei sosiaalinen tarve ollut niin suuri. Työyhteisö tarjosi paljon ja yksi hyvä ystävä kirkossa saadun yhteisön lisäksi riitti vallan mainiosti. En ollut haku päällä. En koe olleeni haku päällä tälläkään kertaa, mutta jotenkin tuntuu, että iän karttuessa verkostot kasvavat ja tuovat eteen ihania ihmisiä entistä helpommin ja useammin. On melkein jo sanottava itselleen, että näin on hyvä. Ei enempää tällä kertaa?

Uusia ystäviä kotikadulta, kuinkas muuten: ihan kuin Wisteria Lanella.

Olen oppinut näiden reissujen aikana sen, että mitä avoimempana mielensä pitää, mitä aidommin oma itsensä on ja mitä iloisemmin tarttuu niihin mahdollisuuksiin, mitä ympärillä on, ei voi pettyä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin myös tunnistan, missä menevät rajani, mikä riittää ja millaisten ihmisten kanssa viihdyn. Aina myös ripaus maalaisjärkeä ja järkeviä rajoja ennenkuin tuntee ihmiset paremmin, on hyvästä. Kaikilla ei ole ystävälliset aikeet huippuyliopistojen valtapelissä, jota käydään uskomattoman kovinkin panoksin.

Neljä kuukautta täällä asuttuamme haluan kertoa muutamasta hetkestä, jotka ovat saaneet sydämeni sulamaan ystävärintamalla. Meitä kaikkia voi onnistaa.

1. Ystävä sisustukseen ja elämäntilanteeseen

yksi näistä on ilta, jolloin täkäläinen ystäväni soitti minut iltakahdeksalta apuun maalivalinnassa uuteen kotiinsa. Ajaessani apuun sydämeni oli pakahtua. "Minulla oli ihminen Princetonissa, joka kaipaa apuani iltamyöhään ja soittaa minulle!" Maalarit olivat tulossa seuraavana päivänä ja päätös oli tehtävä kahden jo aiemmin ihastelemamme maalin välillä. Noustessani autosta halasimme molemmat toisiamme. Ihanaa, että olemme täällä toisillemme - jopa maaliasioissa! Hyppelimme teinimäisesti sisään ja saimme valinnan tehtyä. Olen tutustunut tähän naiseen mieheni kautta, joka puolestaan tunsi tämän puolison Oxfordissa asuessamme. Me naiset emme koskaan kohdanneet siellä asuessamme, koska olimme kiireisiä töissämme tahoillamme. Nyt olemme aloittaneet uutta elämää täällä samaan aikaan. Miestemme työn kutsuessa. Meillä on jotain, mitä jakaa ja missä ymmärrämme toisiamme.

2. Ystävä kadun toiselta puolen aiemman jenkkiystävän suosituksesta

Toinen merkittävä ilonaiheeni on täällä jenkeissä viime kerralla asuneen rakkaimman ystäväni (joka nyt asuu 8 tunnin ajomatkan päässä) vinkki: "Tutustu tähän ihmiseen. Te olette todella samanlaiset ja hyviä ystäviäni molemmat. Pitäisitte toisistanne. Koputa hänen ovelleen." Niinpä tein. Jo ensimmäinen kohtaamisemme osoitti meillä olevan paljon yhteistä. Haukoimme kirjaimellisesti henkeä leukojen loksahdellessa auki vuoronperään. Samanikäiset esikoiset, tutkijapuolisot, rakkaus skandinaaviseen sisustukseen, blogit jne. auttoivat alkun. Hän on myös se ystävä, jonka mainitsin aiemmassa blogissani, jolta löytyi yksi ylimääräinen kuusi rakentamaan meidän joulua.

3. Ystäviä tutkijapuolisoineen kaukana kotona

Sitten on tämä tutkijaporukka puolisoineen. Samassa rivitalokompleksissa samalla kadulla. Identtisissä asunnoissaan puolisot matkaamassa joka arkiaamu samaan työpaikkaan. Kuten viimekin kerralla täällä, on porukka läheistä. Kaikilla on sama tilanne. Olemme täällä tietyn ajan tulimmepa mistä tahansa ja lähdimmepä minne tahansa. Ihmisten on helppo pyytää apua toisiltaan, koputtaa oveen ja jäädä teelle. Jakaa arkojakin asioita ja nauraa yhteisille sisäpiirivitseille. Tarjota kyytiä kauppaan tai lääkettä sairaalle lapselle. Pitää juhlia porukalla Finlandiaa laulaen kun on sen aika tai vaalivalvojaisia vakavin ilmein ja tuntein. Tuoda tuliaisina itsenäisyyspäiväjuhliimme kaasuilmapalloja Suomen väreissä. Miten ajattelevaista! Ja amerikkalaista.
On thaimaalaista, kiinalaista, ruotsalaista, suomalaista, englantilaista ja amerikkalaista näkemystä. Eri kulttuuritaustoista huolimatta kielemme on yhteinen.
Tiedän, etten ole yksin tänä vuonna täällä.

Lahjoja vanhoilta ystäviltäni Suomesta ja jenkeistä. Ajatus kohtaa molemmilla.

Samoin kuin työelämässä, ajattelen ulkomailla elämisen olevan verkostoitumista. Toimin, kuten voisin missä tahansa ja milloin tahansa törmätä näihin ihmisiin uudestaan. Niin kotimaassa kuin ulkomailla. Aiemmin tässä kuussa luonamme lapsineen viihtyneen dekaanin tapasin ensi kerran Suomessa. Viime viikolla lounastin Egyptissä kasvaneen saksalaisnaisen luona, johon olen tutustunut yhteisen tuttavamme kautta täällä Princetonissa. Ennen tätä uutta vuotta sain kaukaa (tämä maa on suuri) rakkaan amerikan ystäväni keittiön pöydän ääreelle. Hän oli paras ystäväni asuessamme täällä viimeksi ja lastemme käydessä samaa eskariluokkaa. Siinä katsoessani häntä ja toista yhteistä ystäväämme pyjamissamme kahvi- ja teekupit käsissämme jakaessamme elämäämme tunsin suurta iloa. Pysähtymistä ja läsnäolemista.

Keittiön pöydissä on jotain maagista minulle sosiaalisissa suhteissa. Siellä jaetaan paljon. Tämän aamun kohtaaminen ja tunnit keskustellen saivat minut kaipaamaan Suomen ystäviäni, mutta samalla kokemaan olevani kotona: Minulla on ystäviä täälläkin.
Keittiöissä.

Tänään olen kiitollinen kaikista ystävistäni lähellä ja kaukana. 

Kaikista keittiöhetkistä ja kulutetuista ravintolapenkeistä. 
Olen kiitollinen jaetusta arjesta, elämän kivuista
 ja iloista ystävien kesken luottaen ja kuunnellen. 
Olen kiitollinen, että olen saanut ihania ihmisiä ympärilleni täälläkin, 
vaikka pelkäsin tilannetta etukäteen. 
Kiitän siitä, että vaikka oli vaikea jättää ihmisiä hetkeksi taakseen lähtiessä, 
on sitäkin suloisempaa ja arvokkaampaa olla kasvotusten, 

kun taas kohdataan.

P.S. Kiitos myös Whatsappista, jolla voi pitää helposti yhteyttä ympäri maailman!!!