Pupuja ja pommiuhkia

Mietin kirjoittaisinko aiheesta vai en. Kuitenkin ajattelen tämän olevan tärkeä näkökulma tai väläys juuri meille suomalaisille, jotka emme meinaa ymmärtää, miten turvallisessa maassa asumme. Silloin kun asumme Suomessa. Tai miten surullista on, kun pommiuhkia on useammin, eikä ne enää tunnu oikein missään.

Bunnies, poikani lukee suureen ääneen 

Tänään samaan aikaan, kun kuopukseni luki lempikirjaansa englanniksi luokkatovereilleen suuri hymy kasvoillaan, esikoiseni siirtyi lukiossaan luokasta turvapaikkaan koulun pommiuhan vuoksi. Koska olin tänään Helping parent, eli kolme tuntia aamupäivällä auttavana vanhempana esikoululaisen mukana, en nähnyt kännykkääni tulleita viestejä ennenkuin olimme pihalla.

Ihmettelin takataskussa surisevaa puhelinta ja pahoittelin, sillä eihän olisi kohteliasta katsoa kännykkää kun on ikäänkuin töissä. Opettaja salli minun lempeästi katsoa mistä on kyse. Luin messenger-viestin mieheltäni: "Koululla on pommiuhka. Lapset ovat turvassa. Vanhemmat eivät saa mennä paikalle."

Tuon lauseen luettuani ehdin sekuntien (sadasosien?) aikana käydä erilaisia asioita päässäni läpi:

1. Lue uudestaan: Lapset ovat turvassa. Oikeastiko turvassa? Missä?

2. Me valitsimme tulla tähän maahan. Mitä oikein ajattelimme?

3. Lapseni on selvinnyt jo vakavasta sairaudesta hengissä ja 

nyt hän sitten kuolee pommiin Amerikassa?

4. Rauhoitu. Lapset ovat turvassa. Älä mene koululle. Ei ole mitään, mitä voit tehdä.

5. Kysy opettajalta, jonka tytär on samassa koulussa, mitä hän ajattelee tästä.

Kertoessani tilanteesta opettajalle, hän huokaisee syvään. Näen hänen kehon kielestään, että hän on pettynyt, mutta ei suunniltaan. Hän kertoo minulle, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Että tätä tapahtuu ikävä kyllä täällä jatkuvasti. Alan ymmärtää, miksi koulu harjoittelee jatkuvasti eli muutaman viikon välein poistumis- ja turvallisuuskäytänteitä.

Esikoiseni rannalla viikkoa aiemmin

Huomasin olevani enemmän surullinen, kuin hätääntynyt. Tekstiviestit esikoisen kanssa kertoivat hänen olevan oma rauhallinen itsensä ja hyvässä turvassa. Koululta tulleet tiedotteet olivat napakoita ja asiallisia. Näitä ei tehty ensimmäistä kertaa. Kaikkiin uhkatilanteisiin suhtaudutaan vakavasti ja lasten turvallisuus on koulun ensimmäinen intressi. Silti halasin teiniäni tiukemmin kuin pitkään aikaan hänen tultuaan kotiin. Ja olin tyytyväinen nähdessäni hänen olevan enemmän huvittunut kuin ahdistunut. 

Keskustelemme aiheesta illalla naapureiden kanssa. Ruotsalaisten, kiinalaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten kanssa. Ja mitä enemmän kuuntelen, sitä enemmän tajuan, että meillä Suomessa eletään aivan eri todellisuutta kuin täällä. 

Lukion ja yläkoulun opettajana Suomessa en ole kertaakaan ollut koulussa todellisessa uhkatilanteessa. Muualla olen, mutten koulussa. Huomaan koulun olevan itselleni pyhää aluetta, johon kenenkään ei tulisi kohdistaa uhkauksia tai väkivaltaa. Ja nyt tiedostan olevani naiivi. Tällä puolella merta, tässä maassa tilanne on toinen. 

Tiedän, että elämällä pelosta käsin en olisi valinnut muuttaa Amerikkaan. Tiedän, että ikäviä asioita voi tapahtua kenelle tahansa missä tahansa milloin tahansa. Kävimme tämänkin läpi mieheni kanssa monta kertaa. Silti tämä on surullista. Ja silti en ota lastani pois koulusta. Amerikkalaiset naapurit toistamiseen reagoivat uhkaan olkapäitä kohauttaen, kun eurooppalaiset ovat järjestään järkyttyneitä. 

 Tekstiviesti amerikkalaiselta ystävältäni sisältää sekä lohdutuksen, että surullisen asioiden laidan:

"Yes. It is normal"

Kyllä, tämä on normaalia.

Illalispöydässä nelivuotias kertoo silmät loistaen, miten hänen day high:nsa (päivän kohokohta) oli lukea pupukirjaa ystäville kaikkien nauraessa yhdessä kirjan todella hauskalle juonelle. Mörkö, joka haluaisi leikkiä pupujen kanssa saa vihdoin puput leikkimään kanssaan. Huomenna on Yom Kippur, joten koulusta on vapaata. Lähdemme keräämään kurpitsoja maatilalle

 ja suuntaamme mielemme johonkin aivan muuhun. 

Vähän erilainen päivä.

Tänään olen kiitollinen siitä, 

että uhka oli vain uhka. Että lapseni ovat saaneet kasvaa turvallisessa Suomen maassa. 

Että Suomessa uhkaus ei ole arkipäivää eikä niiden takia harjoitella koulussa joka kuukausi.

Olen kiitollinen siitä, että esikoiseni syö edessäni jätskiä katsellen lempisarjaa isänsä kanssa, kuten muinakin tavallisina iltoina. Ja että elämä kaikkinensa on lahjaa.